sunnuntai 19. marraskuuta 2023

Suvun samovaari


Samovaari on ollut mökkimme takan päällä lähes kaksikymmentä vuotta. Yläosa puuttuu ja kyljet ovat saaneet kolhuja lukuisissa muutoissa. Kantokahvat ovat vielä jäljellä ja jalusta kannattelee samovaaria hyvin, mutta yleisilme on hieman nuhjuinen. Samovaarin materiaali on ilmeisesti messinkiä. Tämä elämää nähnyt samovaarin alaosa on perheemme vanhin hallussa oleva esine, mutta mikä on sen tarina ?


Äidin puoleinen sukuni on kotoisin Kuusamosta, jossa isoäitini isä Simo Lämsä omisti 700- hehtaarin suuruisen tilan, joka rajoittui Venäjän rajaan. Lämsän esi-isät olivat tulleet Kuusamoon jo 1670-luvulla, joten he olivat ensimmäisiä Kuusamon ei-saamelaisia asukkaita. Lämsän suku ehti asua Kuusamossa noin 235 vuotta, mutta viime vuosisadan alussa he muuttivat Kuusamosta länsirannikolle Siikajoelle. Samovaari lienee hankittu jo 1800-luvun lopulla, kun Simo Lämsä kävi Venäjän puolella kauppareissulla. Hinnan on täytynyt olla melko korkea.


Miksi 700-hehtaarinen tila ei elättänyt Simo Lämsän perhettä ? Lämsän omistama Kylmälän tila oli nimensä mukaan hallalle altista aluetta, joka saattoi viedä koko vuoden sadon. Kuusamossa oli 1900-luvun alussa kaksi peräkkäistä hallavuotta, jotka kavensivat Lämsän perheen elinmahdollisuuksia. Suuresta tilakoosta huolimatta metsää ei voitu myydä, koska Kylmälän tila oli 35 kilometrin päässä Kuusamon keskustasta ja tietä ei tuohon aikaan ei vielä ollut ja vesistöjen kautta puukuljetukset eivät olleet mahdollisia. Simo Lämsälle tuli mitta täyteen ja hän päätti muuttaa Raahen lähelle Siikajoelle, johon hän oli tutustunut markkinareissuillaan. Tila myytiin Ervastin suvulle, jonka hallussa se edelleen on ja siellä toimii mm. matkailualan yritys. 


Samovaari pakattiin muuttokuormaan, jossa se keikkui noin 270 kilometrin matkan Siikajoelle. Tila oli Kylmälää pienempi, mutta se takasi kuitenkin suurelle perheelle kohtuullisen toimeentulon. Tilan päärakennus on edelleen Siikajoella, vaikka sitä on aikojen kuluessa muokattu. 


Seuraavan kerran samovaari muutti, kun Simo Lämsä siirtyi 1920-luvulla vanhoilla päivillään Raaheen tyttärensä Olga ja Heikki Wirsun omistamaan kiinteistöön. Simo Lämsä kuoli Raahessa 1930-luvulla ja Olga Wirsu peri osan isänsä omaisuudesta. Samovaaria säilytettiin ilmeisesti Heikki ja Olga Wirsun kiinteistössä Rantakadulla Raahessa aina siihen asti kunnes Olga ja Heikki Wirsu kuolivat kesällä 1968. Perinnönjaon yhteydessä samovaari tuli äidilleni. Epämääräinen esine ei sopinut äitini esteettiseen makuun, joten sijoitti sen ulos rivitalon pihalle hieman piiloon katseilta. Onneksi äitini ei kuitenkaan heittänyt samovaaria pois.


Löysin samovaarin ajaessani vanhempieni nurmikkoa 1990-luvulla ja sain tietää sen tarinan.

Vanhempani kuolivat 2000-luvun alussa ja tyhjentäessäni heidän asuntoaan muistin vanhan samovaarin. Löysin sen samasta paikasta, missä olin sen viimeksi nähnyt. Otin samovaarin kainalooni ja vein sen mökillemme Vihtiin. Nyt se on takan päällä muistuttamassa sukumme historiasta. Käyttöäkin sille on, sillä siihen on varastoitu kynttilöitä, joita käytetään pimeänä aikana luomaan tunnelmaa. Tämän kirjoituksen myötä toivon, että poikani säilyttävät tuon vanhan samovaarin, joka on kulkeutunut Kuusamon-Siikajoen-Raahe-Helsingin kautta Vihtiin.   



maanantai 26. joulukuuta 2022

 Tarja Irmeli Uronen (os. Mukkala) 10.11.1948-18.11.2022

 

Rakas sisareni Tarja kuoli nopeasti edenneeseen agressiiviseen syöpään Peijaksen sairaalassa Vantaalla perjantaina 18.11.2022. Oman elämäni pisin ihmissuhde päättyi, sillä ehdimme tuntea toisemme yli 64 vuotta. Tarja oli minua 10 vuotta vanhempi, joten hän tunsi perheemme historiaa pidemmältä ajalta kuin minä. 

 

Tiedän vanhempani asuneen Hyvinkäällä, mutta he muuttivat varsin nopeasti Pasilaan, joka nykyään tunnetaan Länsi-Pasilana. Tarjan kotipaikka oli Helsinki ja vaikka hän asuikin merkittävän osan elämästään Vantaalla, voidaan häntä pitää helsinkiläisenä. 

 

Vanhempani Sirkka ja Lauri Mukkala asuivat siis Pasilassa koko 1950-luvun ja sinne myös Tarjan varhaislapsuuden muistot sijoittuvat. Pasila oli puutalokaupunki kasvavan Helsingin kupeessa ja sitä voidaankin pitää yhtenä viimeisenä jäänteenä 1900-luvun alun Helsingistä. Pasila muodosti myös sosiaalisen yhteisön, joka sitoi jäsenensä yhteen koko elämänsä ajaksi, vaikka puutalot purettiin 1970-luvun alkupuolella. Lapsia oli sodan jälkeen paljon, joten leikkikavereista ei ollut puutetta.

 

Kävimme muutama vuosi sitten Tarjan kanssa muistelemassa hänen Pasilan vuosiaan Länsi-Pasilan uudessa kaupunginosassa. Vaikka suurin osa vanhoista taloista oli purettu, oli paikalle jätetty muutama talo muistuttamaan menneestä. Tarjalla oli loistava muisti ja hän pystyi noiden muutaman talon perusteella luomaan minullekin kuvan elämästä Pasilassa. Tarja näytti missä asunnoissa hän oli asunut ja missä olivat heidän leikkipaikkansa. Nuo asuinpaikat olivat sinänsä mielenkiintoisia, sillä poikani Samu ja hänen vaimonsa Jessica asuivat näiden paikkojen aivan välittömässä läheisyydessä viime kesäkuun alkuun asti. Yksi asuinpaikka oli nykyisen Novahallin kohdalla, jossa itse olin järjestämässä salibandyn EM-kisoja 1994. Tuo Pasilan reissu on jäänyt pysyvästi mieleeni, kun nyt muistelen Tarjaa.

 

Pasila jäi taakse vuonna 1959, kun muutimme Hermannin kaupunginosaan. Uusi kerrostalo poikkesi merkittävästi Pasilan puutaloista. Ulkovessat ja kantovesi olivat enää muisto vain. Lapsia on kyllä yhteä paljon kuin Pasilassa, sillä sodanjälkeiset suuret ikäluokat hallitsivat pihoja ja kouluja.

 

Meillä oli Tarjan kanssa 10-vuoden ikäero, joten en muista kovinkaan monta tapahtumaa minusta Tarjasta 1960-luvulta. Yksi on kuitenkin jäänyt mieleen, sillä silloin Tarja suuttui minulle ainoan kerran yhteisen taipaleemme aikana. Tarja oli äänittänyt nauhurilla musiikkia radion rockohjelmista, joita tuli kerran viikossa. Kasetilla oli Tarjan parhaat kappaleet. Vallitettavasti nauhuri joutui myös minun käsiini ja kokeilin nauhoitusta sanomalla mikrofoniin Beatlesin kappaleen päälle: Kukkuu, kukkuu, Tarja arvaa kuka täällä. Kyllä Tarja arvasi ja tuli vihaisena sanomaan minulle, että anna olla viimeinen kerta, kun nauhoitat minun kappeleitteni päälle. Suutahtaminen oli lievä ja yllä olevasta tarinasta tuli meidän yhteinen hauska muistelu. 

 

Tarja tapasi miehensä Hannun 1960-luvun lopussa ja häitä vietettiin 1970-luvun alussa Lauttasaaressa poliisien majalla. Häät olivat hauskat ja opin siellä välttävästi tanssimaan valssia, jota taitoa en ole paljon sen jälkeen käyttänyt. Aviopuolison valinta osui myös minun kannaltani nappiin, sillä Hannusta tuli minulle kuin isoveli, joka minulta jäi puuttumaan oman perheeni kautta.

 

Tarja ja Hannu asuivat aluksi Vallilassa puutalossa, joka oli siis Tarjalle tuttua. Puutaloasuminen ei kuitenkaan niin paljon viehättänyt, että he olisivat jääneet Vallilaan pitkäksi aikaa. Asuntosäästäminen johti siihen, että he hankkivat ensimmäisen asunnon Vantaan Martinlaaksosta. 

 

Tarja oli aloittanut työt Kirurgisessa sairaalassa 1960-luvulla, mutta Antin synnyttyä 1975 hän ryhtyi kunnalliseksi perhepäivähoitajaksi. Antti sai olla kotona kouluun menemiseen asti ja Tarja sai työpaikan, josta hän jäi kymmenen vuotta sitten eläkkeelle. Tarja oli erittäin lapsirakas, joten työtä voidaan pitää ainakin osittain kutsumusammattina. 

 

Vierailin säännöllisesti Martinlaaksossa Tarjan ja Hannun luona. Hoidin välillä Anttia, kun vanhemmat kävivät ulkona, mutta yövyin muutenkin heillä ja noiden vierailujen aikana oikeastaan tutustuin Tarjaan aikuisena. Tarja luki paljon, joten se yhdisti meitä aivan loppuun saakka, sillä kävin viemässä hänelle kirjoja, kun hän oli jo sairastunut. Lukemisesta ja kirjojen tietojen jakamisesta tuli yhteinen lanka, joka meitä yhdisti. Sanoinkin usein Tarjalle, että ”tuo oli paras kuulemani kirja”. Kuten mainitsin Tarjalla oli hyvä muisti ja pystyi referoimaan lukemansa kirjan kuulijoilleen, jos ne eivät sitä olleet lukeneet.

 

Martinlaakson asunto jäi Antin kasvettua suureksi ja perhe muutti Hämeenkylään Maamiehentielle. Isompi asunto mahdollista Tarjan perhepäivähoitajan työn paremmin ja vieressä oleva tarha tarjosi myös ajoittain hänelle työtä. Kävin usein Tarja ja Hannun luona Hämeenkylässä ja aina oli lämmin vastaanotto saapuessani. Hämeenkylän asunto säilyi Tarjan asuinpaikkana aivan viimeiseen asti ja viereisessä Hämeenkylän kirkossa hänet myös siunattiin. 

 

Tarja oli tarkka ja pedantti ja tätä ominaisuutta pääsimme hyödyntämään, kun perustimme vaimoni ja Hannun sekä Tarjan kanssa yhteisen yrityksen U & M Tradingin Teamin. Myimme salibandymailoja ja tarvikkeita. Yhteistyömme sujui erinomaisesti ja yksi syy siihen oli, että Tarja piti yrityksemme rahaliikenteen ja muut toiminnot järjestyksessä. Silloin kirjoitettiin paljon vielä käsin. Tarjan selkeä ja hieno käsiala teki asiakirjoista helposti luettavia. 

 

Tarja ja Hannu hankkivat 1990-luvulla matkailuvaunun, jonka he veivät Tammisaaressa olevalle Teknisten liiton vaunualueelle. Tuolla tavalla he tutustuivat alueeseen, jonne he rakensivat lopulta mökin. Ensin he hankkivat tontin ja sijoittivat sinne matkailuvaunun. Lopulta tontille nousi kaunis mökki, josta tuli Tarjalle ja Hannulle toinen koti. Eläkkeelle jäätyään he viettivät suurimman osan ajastaan mökillä. Yhteisiä menoja sovittaessa oli aina kysyttävä: oletteko mökillä tai Hämeenkylässä. Tammisaaresta tuli Tarjalle myös rakas paikka. Kävimme monessa museossa sekä taidenäyttelyssä yhdessä ja Tarja tunsi alueen historiaa. Tammisaaren kirjastosta Tarja lainasi mökille kirjoja, joita hän siellä luki hartaasti.

 

Matkustaminen oli myös yksi Tarjan intohimo. Yhdessä Hannun kanssa he kävivät mm. Etelä-Amerikassa, Kiinassa ja useissa Euroopan maissa. Kävimme myös vaimoni Anna-Maijan kanssa Tarjan ja Hannun kanssa Dublinissa ja Lontoossa. Mukavia reissuja, joista jäi hienot muistot.

 

Tarja oli hyvin sosiaalinen ihminen. Hämeenkylässä hän tutustui helposti uusiin ihmisiin ja Tammisaaressakin mökkiyhteisö muodostui hänelle tutuksi. Verbaalisesti lahjakkaan ja lukeneena ihmisenä hän pystyi keskustelemaan erilaisten ihmisten kanssa. Vanhat ystävät säilyivät myös matkalla mukana ja heihin Tarja sekä Hannu pitivät tiiviisti yhteyttä. Tarjan sairasvuoteella vieraili ystävä, johon hän oli tutustunut kirurgisen sairaalan aikana. Tarja oli vaimolleni Anna-Maijalle kuin sisko, jonka kanssa he keskustelivat saunassa useita tunteja. Jäähyväisten hetki Peijaksen sairaalassa muutama viikko sitten oli koskettava.

 

Raahe oli myös Tarjalle tärkeä paikka. Siellä olivat sukulaiset, joiden kanssa hän halusi pitää yhteyttä. Serkukset ja heidän puolisonsa olivat Tarjalle läheisiä. Yhdessä serkusten kanssa 

tehtiin matkoja mm. Egyptiin ja Kreikkaan. Matkoilla liikkuessaan serkuksia pidettiin siskoina samannäköisyytensä takia. Raahessa oli myös lapsuudenystävä Pipsa, jonka kanssa yhteydenpito jatkui loppuun saakka. Jokakesäinen Zetor-ralli mahdollisti yhteiset jokavuotiset tapaamiset.

 

Tarja osallistui myös viimeisimmän sukukokouksen järjestelyihin Raahessa. Hän luki historiallista aineistoa, jonka avulla pystyin laatimaan esitelmän Wirsun suvun aiheista. Tarja keräsi myös sukuun liittyvää materiaalia, joita on mm. näillä suvun sivuilla jaettu.

 

Tarjalla oli vahva sosiaalinen omatunto. Eläkkeelle jäätyään hän osallistui seurakunnan ruuanjakeluun vähäosaisille. Yhdistysihmisenä hän myös oli Pelastakaa Lapset ry:n Vantaan paikallisyhdistykset hallituksessa. Hämeenkylän kirkon kahvitilaisuuksiin hän osallistui säännöllisesti. Tarja loi jo 1970-luvulla suhteet Tallinnaan ja auttoi parhaansa mukaan tuntemiansa virolaisia neuvostomiehityksen alla. Tarja toimi myös pitkään ammattiyhdistysliikkeen hallituksessa taloudenhoitajana. Tarja oli siis monessa mukana.

 

Tarja hämmästytti minua usein. Lähes eläkeikäisenä hän ryhtyi opiskelemaan ja luki itsensä ylioppilaaksi. Hän kävi myös avoimen yliopiston kursseja. Tiedonjano oli Tarjalla kova ja sitä hän hankki opiskelemalla ja lukemalla laaja-alaisesti. 

 

Tarja oli ennen kaikkea aviovaimo, äiti ja isoäiti Hannulle ja Antin perheelle. Tarjan ja Hannun avioliiton harmoniaa oli hieno seurata sivusta. Äitinä Tarja oli huolehtiva ja auttava. Isoäitinä hän oli lämmin hahmo Antin tyttärille Loviisalle ja Sofialle. Hoitoapua kun tarvittiin Tarja ja Hannu olivat aina valmiina. Tarjan sydämen lähellä oli aina erityisesti lapset.

 

Tarja on nyt poissa ja iso muistoista myös omasta elämästäni on poistunut. Meidän piti tehdä Tarjan kanssa video hänen muistoistaan, mutta sairaus ehti edelle ja tärkeät tiedot jäivät saamatta. Silmissäni on Tarjan kasvot, joka kysyy minulta: Tiesitkö että isämme Lauri oli Leif Wagerin stuntmiehenä elokuvan ratsastuskohtauksessa? En tiennyt ja paljon jäi nyt Tarjan muistoista tallentamatta ja minulta tietämättä. Mutta Tarjan muisto ei haalistu mielestäni ikinä. Hyvää matkaa Tarja. 

 

Veljesi

Pekka Mukkala

   

perjantai 18. marraskuuta 2022

Tarja Uronen on poissa.

Rakas sisareni Tarja Uronen (os. Mukkala) on kuollut 18.11.2022  Peijaksen sairaalassa Vantaalla 74-vuoden iässä. Tarja sairasti aggressiivista syöpää, joka vei hänet muutamassa viikossa. Hoitotoimenpiteitä syövän torjumiseksi ei voitu aloittaa Tarjan huonon kunnon takia. Tarjaa jäivät kaipaamaan aviomies Hannu, poika Antti perheineen sekä allekirjoittanut perheineen. 

sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Serkkuni Matti Pajula (s.1936) kuoli toissa yönä Kuopion yliopistollisessa keskussairaalassa. Matti oli Heikki Wirsun tyttären Helmin vanhin poika. Hänen isänsä oli Esko Pajula. 

Matti oli sukumme vanhin jäsen ja aktiivinen toimija aina viime vuosiin saakka. Hän osallistui aina sukujuhliimme ja oli usein niiden aktiivinen järjestäjä. Matti ehti vielä digitoida tekemänsä haastattelut sukumme jo edesmenneistä jäsenistä. 

Matin ura kirjailijana alkoi näiden haastattelujen tekemisestä. Hän keräsi aktiivisesti tietoa suvustamme ja käytti niitä myöhemmin taiteellisessa tuotannossaan.  Matin tekemä kuunnelma Heikki Wirsusta (Amerikan Antti, 1975) kiinnosti myös televisioväkeä ja siitä tehtiin televisionäytelmä 1979. Kuunnelmasta ja televisionäytelmästä alkoi Matin ura näytelmäkirjailijana, josta tuli pitkä ja mittava. Kirjoittamisen ohella Matti ohjasi tv-elokuvia ja näytelmiä. Näissä teoksissaan Matti käytti sukumme tarinoita tarinankerronnassaan ja olipa yhdessä hänen ohjaamassa tv-sarjassa tätejämme avustajina. Matti teki elokuvakäsikirjoituksia mm. Mikko Niskasen ja Pekka Parikan kanssa. Matti oli elokuva-ja näytelmäkriitikko aina 1960-luvulta lukien.

Matin muutettua Nilsiää 1970-luvulla hän aktivoitui taiteelliseksi toimijaksi Kuopion suunnalla ja hän oli mm. Kuopion läänin kirjallisuuden läänintaiteilijina 1983-1984. Sen jälkeen hän ohjasi lukuisia teatteriesityksiä Kuopion alueella ja myös Raahessa. Paavo Ruotsalaisesta hän teki useammankin näytelmän. Matin näytelmissä historia oli aina läsnä ja historiallisista tapahtumista hän ammensi uusia näytelmiä.

Ensimmäiset muistoni Matista olivat 1960-luvulla, kun hän kävi kylässä isäni ja äitini luona. Hieman kasvettuani Matti otti minut joskus mukaan elokuviin, joita hän arvosteli kriitikkona. Matti jaksoi valistaa minua elokuvien salaisuuksista ja noilla opeilla minusta on tullut elokuvien suurkuluttaja. Tapasimme Matin kanssa harvakseltaan 1970-1990-luvuilla, mutta joka kerta muistan hänen keskustelleeni kanssani kirjallisuudesta, näytelmistä ja elokuvista. Opin häneltä paljon ko. taiteenaloista ja se auttoi minua ymmärtämään mitä lavoilla ja valkokankailla tapahtui.

Matin järjestettyä ensimmäiset sukukokoukset hän antoi ymmärtää, että hän toivoi minun jatkavan niiden järjestämisiä. Otin kapulan vastaan ja ryhdyin organisoimaan juhlia Matin viitoittamalla tiellä. Ensimmäisen järjestämäni juhlan jälkeen Matti tuli kiittämään tapahtumasta ja se lämmitti minua suuresti. 

Viimeisimmän sukujuhlan yhteydessä teimme sitten paljon yhteistyötä Matin kanssa nauhoitusten digitoinnin yhteydessä. Korkeasta iästä huolimatta Matti suoriutui vaativasta tietoteknisestä tehtävästä lähes täydellisesti. Aivan loppuvaiheessa jokin tekninen ongelma johti siihen, että Matti soitti minulle ja pyysi apua.

Tein matkan Kuopioon vaimoni kanssa ja sovin samalla Matin kanssa, että käyn Nilsiässä häntä neuvomassa tietotekniikassa. Matti muutti siis Nilsiään 1970-luvulla, mutta en ollut siellä kuitenkaan koskaan käynyt. Tapasin Matin ja Helenan heidän tilallansa ja pääsin tutustumaan paikkoihin, missä Matin näytelmät ja käsikirjoitukset olivat syntyneet. Tietokoneongelma saatiin ratkaistua, joten tapaaminen oli menestys ja aineisto saatiin digitoitua ennen sukukokousta.

Matti sai pienen aivoinfarktin, kun hän oli saanut digitoinnin valmiiksi. Hän osallistui sukukokoukseen ja kuunteli esitelmäni Heikki Wirsusta mielenkiinnolla ja katseli, kun hänen tekemiään nauhoituksia jaettiin sukulaisille. 

Soittelin Matille aika-ajoin sukukokouksen jälkeen, mutta keskustelu hänen kanssaan ei enää kuitenkaan ollut  yhtä terävää kuin aikaisemmin. Yhteydenpitomme hiipui, mutta olen ylpeä siitä, että sain olla mukana tuossa taltioitiprojektissa. 

Hyvää matkaa Matti ja sano sukulaisillemme terveisiä, kun heidät tapaat. 

perjantai 17. huhtikuuta 2020

WIRSUSUVUN HAUTASOPIMUS PÄÄTTYY
Arvoisat Wirsu-Anttilan suvun jäsenet. Suvun hautapaikan hoitosopimus Raahessa on päättymässä. Hautaan on haudattu Heikki ja Olga Wirsu, Esko ja Helmi Pajula, Siiri Wirsu, Paavo Pautio ja hänen poikansa, Siiri Nikola, Ritva Lehtola, Veera Pekuri, Viljo Muhonen ja Paula Viitasen lapsi. Hautakivessä on siis 11 meidän kaikkien läheisten nimeä. Paula Viitanen on kysynyt seurakunnassa kymmenen vuoden haudan hoitosopimusta ja sen hinta on noin 700 euroa eli 70 euroa vuosi. Nyt meidän sukulaisten on päätettävä maksammeko haudan hoitamisen. Mitä enemmän osallistujia on, sitä halvemmaksi se tulee henkilöä kohden. Ne henkilöt, jotka haluavat osallistua kustannuksiin ilmoittavat siitä yksityisviestillä Paula Viitaselle 30.4.2020 mennessä. Jos riittävästi osallistujia ilmaantuu, haudan hoitosopimus allekirjoitetaan. Jos halukkaita ei ilmaannu riittävästi, sopimusta ei allekirjoiteta ja hauta jätetään hoitamatta. Päätöksestä ilmoitetaan toukokuun alussa näillä sivuilla.

lauantai 25. kesäkuuta 2016