Hancock (MI) Heikin asuinpaikka 1900-luvun alussa

Heikki Wirsu asui Hancockissa kahdesti 1900-luvun alussa. Tässä on hieman tietoa kaupungista:

Hancockin maat omisti alkuaan James Hicks. Kaivosyhtiö The Quincy Mining Conpany perustettiin Hancockissa 1850. Heikki työskenteli ilmeisesti tämän yhtiön palveluksessa. Vuonna 1869 tuli tuhosi kylästä 75 %. Rautatie kylään tuli 1873, mikä mahdollisti Heikin saapumisen kylään. Kaupungiksi Hancock muuttui vuonna 1903.

Nykyisin Hancock on 4 700 asukkaan kokoinen kaupunki, joka elää pääosin turismista. Kaivosteollisuutta alueella ei enää ole. Hancockia pidetään USAn suomalaisinpana kaupunkina, sillä katukyltit ovat siellä englanniksi ja suomeksi. Kaupungissa toimii Finlandia-yliopisto, joka aikaisemmin oli nimeltään Suomi-college (lukio). Kaupungin asukkaista on vielä nykyäänkin 32,2 % suomalaisiaperäisiä ja heistä 4,4 % on äidenkieleltään suomenkielisiä. Hancock on Porvoon sisarkaupunki. Kotitalouden tulot ovat 26 118 dollaria vuodessa. Hancockissa järjestetään vuosittain kaksi juhlaa. Toinen on nimeltään Bridgefest (Siltajuhla) ja toinen on (uskomatonta, mutta tämä on totta) Heikinpäiväjuhlat, jotka järjestetään keskitalvenjuhlana.

Mitä jos ? Tuo kysymys on aina välillä tullut mieleeni, kun olen miettinyt Heikin kohtaloita USAssa ja Suomessa. Mitä olisi tapahtunut, jos Heikki ja Olga olisivat päässeet yhdessä Yhdysvaltoihin ? Yritän tässä lyhyesti arvata heidän kohtaloaan USAssa.

Heikki olisi tuonut perheensä Hancockiin, koska hänellä oli siellä työpaikka ja suomalaiset siirtolaiset olisivat tarjonneet Heikille ja Olgalle turvallisen yhteisön. Heikki olisi työskennellyt kaivoksessa ja Olga olisi hoitanut perhettä ja siinä sivussa hän olisi tehnyt joitakin lisätienestejä. Perhe olisi varmaan yhtä suureksi kuin Suomessa eli kahdeksaan lapseen. Kielitaidottomana Heikki ei olisi todennäköisesti muuttanut pois Hancockista vaan hän olis työskennellyt kaivoksessa niin pitkään kuin terveys olisi sallinut. Vuoden 1929 lama olisi saattanut johtaa siihen, että Heikin perhe olisi palannut Suomeen, mutta pidän sitä varsin epätodennäköisenä, sillä kaivostoimintaa Hancockissa oli 83 vuoden ajan ja jopa lama-aikana.

Tyttäret ja poika Paavo olisivat varttuneet Hancockissa, mutta uskoisin varsin monen heistä muuttaneen viimeistään 1950-luvulle tultaessa pois kaupungista, koska siellä oli vain rajoitetusti työpaikkoja naisille. Paavo olisi saattanut joutua suorittamaan asepalvelusta Eurooppaan, ehkä Saksaan, 1950-luvun puolivälissä. Tuolta reissulta Paavo tuskin olisi palannut Hancockiin vaan hän olis saattanut jäädä Eurooppaan tai palata jopa Suomeen. Tyttäriä olisi ilmeisesti koulutettu enemmän kuin Suomessa tehtiin, joten heistä useampi olisi saanut opettajan tai julkisen hallinnon viran.

Heikin elämä ei olisi ollut yhtä pitkä kuin Suomessa. Kaivoksista saatu kivipöly olisi kaatanut Heikin 60-70-vuotiaana. Olga olisi elänyt leskenä yli 90-vuotiaaksi. Olga olisi vieraillut Suomessa 1950-1960-luvun vaihteessa kun talous olisi antanut myöten, mutta Heikki ei terveytensä takia siellä enää olisi käynyt.
Lasten siteet Suomeen olisivat olleet varsin heikot, koska taloudellisesti heillä ei olisi ollut varaa matkustaa Suomeen ennen 1950-lukua ja tuolloin siellä ei olisi ollut enää kovin montaa heidän tuntemiaan sukulaisia.

Tämä menee jo hieman huumorin puolelle, mutta mitä meistä serkuksista olisi tullut ? Oletetaan, että kolmas polvi olisi palannut Hancockiin. Heikillä (Nikola) olisi Hancockin ainoa moottoripyöräkauppa ja toisella puolella katua Mikko myisi maastureita ja matkailuautoja. Markku Pawlison (Pajula) olisi riistanvartijana Hancockin viereisissä metsissä ja hänen veljensä Matti opettaisi Suomen kirjallisuutta Finlandia-yliopistossa. Heidän siskonsa Marjatta, joka nykyään elää USAssa, olisi luonnollisesti muuttanut Suomeen ja Porvooseen. Risto Pawlison olisi lähtenyt Floridaan ja eläisi siellä kalastusaluksen omistajana.

Tarja Macmula (Mukkala) olisi käynyt Finlandia-yliopiston ja hänen pääaineensa olisi ollut sosiaalitieteet. Nykyisin hän toimisi Hancockin kaupun sosiaalitoimistossa. Peter Macmula (Pekka Mukkala) olisi aluksi epätoivoisesti yrittänyt pelata amerikkalaista jalkapalloa ilman parempaa menestystä. Urheilun loputtua Peter Macmula olisi päässyt halpaan yliopistoon lukemaan historiaa ja valmistumisen jälkeen hän toimisi Hancockin kaupunginmuseossa.

Mirjam Taipaleen tytär Helena toimisi Hancockin kaupungin hallinnossa ja Veeran tyttäret olisivat perustaneet menestyvän ravintolan kaupungin pääkadulle. Veeran pojalla Jussilla olisi autoverstas, joka kunnostaisi Heikille ja Mikolle käytettyjä moottoripyöriä ja autoja myyntiin. Ellun tytär Paula olisi paikallisen postin hoitaja.

Näin olisi elämä edennyt Hancockissa. Suomen kieli alkaisi meillä serkuksilla jo ruostua ja Siikajoki sekä Raahe olisivat vain kaukaisia esi-isien asuinalueita Suomessa. Ehkä oli parempi, että mummolla löytyi silmistä vikaa Hullissa, Englannissa.

Vt. päätoimittaja Peter Macmula, korjaan Pekka Mukkala

Paavon kuvaus Olgasta ja Heikistä

Olga, Heikki. Annu ja Paavo

Siikajoen kappalainen

Markku Pajula ja Paavo Paution kertoivat tositarinan Siikajoen kappalaisesta, joka oli hieman (lievä ilmaisu) viinaan menevä. Kappalainen oli ryypiskelyt muutaman samanhenkisen ystävänsä kanssa kylillä ja jossain vaiheessa viina oli loppunut kuten se varsin usein käy iloisessa seurassa. Kappalaisella oli kuitenkin ratkaisu ongelmaan ja hän kutsui ystävänsä kirkon sakastiin juhlimaan. Ilta venähti varsin myöhään ja ystävät poistuivat yksi kerrallaan. Kappalainen lähti myös pois sakastista, sillä seuraavana päivänä oli kirkossa hautajaiset ja ei ollut oikein soveliasta, että kappalainen olisi jäänyt nukkumaan sakastiin. Lisäksi hänen piti olla soittamassa hautajaisissa. Kappalainen lähti kotiinsa nukkumaan ja oikaisi hautausmaan halki. Pimeässä ja hiukan humalassa kappalainen astui kuitenkin pääkäytävältä sivuun sillä seurauksella, että hän putosi hautaan, jonne oltiin tuomassa arkkua seuraavana aamuna. Hauta oli niin syvä, että ilman apua kappalainen ei haudasta päässyt ylös. Aamulla hautajaisväki ja pappi odottivat jonkin aikaa kappalaista soittamaan virsiä, mutta ilman tulosta. Pappi siunasi vainajan ja arkkua lähdettiin kuljettamaan haudalle, josta kuului kappalaisen avunhuudot. Kappalaiselle laskettiin tikkaat hautaan ja kylmettynyt mies nousi haudan reunalle. Hämmentyneen hautajaiväen katsellessa kappalainen vilkaisi ympärillensä ja katsoi muita hautoja ja totesi: Olenko minä ainoa, joka nousen kuolleista. Tämän todettuaan hän käveli tyynesti hautausmaan portille ja käveli kotiinsa.

Tarinasta on tehty laulu ja Paavo on lupautunut toimittamaan laulun sanat näille sivuille.

Paavo Pautio: Vihasin äitiä

Paavon muistoja Rantakadun talosta ja osuuskaupasta

Markku Pajulan muistoja Heikki Wirsusta

Markku Pajula (Heikki Wirsun tyttären Helmin poika) kävi viime viikonvaihteessa kylässä täällä Helsingissä ja yövyimme vt. päätoimittajan ja hänen vaimonsa mökillä Vihdissä kolme yötä. Lauantaina 9.8 kävimme Tallinnassa lyhyellä vierailulla yhdessä Paavo Paution kanssa. Saunomisen ja matkustelun yhteydessä Markku kertoi muutaman tarinan, jotka on syytä lisätä tänne sukulehteen.

Heikki Wirsu oli kaivoksessa Hancockissa lähellä Kanadan rajaa. Hancock-nimisiä paikkoja on USAssa useita, mutta ilmeisesti paikka on yllä olevassa kartassa oleva (A). Vuosisadan vaihteen Hancock oli varsin hurja paikka kertoi Heikki, sillä tuolloin kaupungissa tai silloisessa kylässä ei ollut kuin kaivostyöläisiä. Silti kaupungissa oli yli 70 kapakkaa, jotka tarjosivat kotipolttoista viinaa janoisten juotavaksi. Heikki kertoi, että kapakoissa oli erityisiä "selviämishuoneita", jonne liian päihtyneet asiakkaat vietiin. "Selviämishuoneita" hallitsivat isot neekerit (nykyisin heitä sanotaan mustiksi), jotka nostivat humaltuneet asiakkaat jaloista ylös ja ravistivat niin kauan, että arvotavarat (kellot ja kolikot ym.) kolisivat lattialle. Aamulla asiakas lähti pois kapakasta putipuhtaana. Markku kysyi Heikiltä joutuiko hän koskaan tuollaiseen huoneeseen, mutta Heikki sanoi osanneensa varoa niitä.

Hancock (MI) olisi siis varsin hurja paikka ja siellä vallitsivat villin lännen lait. Heikki kertoi, että jokaisella miehellä oli "rolinki" eli ase, jota pidettiin vyöllä siltä varalta, että joku olisi tullut pyytämään palkkarahoja omakseen. Heikillä oli oma ase. "Rolinki" oli rullarevolter Browling, joka kääntyi suomalaisten suussa "rolinkiksi". Browling oli rullarevolveri, joka on meille tullut tutuksi lännenelokuvista.

Paavo ja Piku

Paavo Pautio ja hänen lempihevosensa Piku joskus 1930-luvun puolivälissä