"NO, EI JOO POJALLA ENÄÄ KOTI-IKAVÄÄ"
Kesäloma oli alkamassa. Pitkä kesä oli odottamassa Raahessa ja niin minulla ei ollut palavaa kiiretta Helsingin huvielämässtä hiljaiseen Raaheen. Isän ikävä , odottamisen aika oli venynyt parilla viikolla." No, ei oo pojalla enää koti-ikavää" Se oli lempeä huomautus, ei moite, joka kuitenkin on jäänyt sisimpääni. koskapa sen taaskin muistan, kun ihmiset puhuvat jouluvietosta ja sen merkityksestä perheenjäsenten yhteenkuuluvaisuudelle.
Sen sijaan joulun aikaan olin joulunviettoon heti valmis. Pohjanmaan junan makuuvaunu johdatti tuhlaajapojan kotiin. Sisareni olivat naimisissa kukin tahoillaan ja äidin toive;"No, kun saisi nuo jokaisen jalolleen" oli toteutunut. Joulunaika oli sukumme keskuudessa kuin kulkutauti joka tarttui jokaiseen, ja jokainen halusi olla Isän ja Äidin , lapsuudenajan joulunvietossa mukana. Oltiin tässä ja nyt.
Olimme kaikki koyhiä. Lahjojen laadulla ei ollut niinkääänj väliä. KUKA SAI NENÄLIINAPAKETIN, KUKA JOULULIINAN. KUKA KOULUN KÄSITYÖTUNNILLA TEHDYN PATALAPUN TAI SUKKAPARIN JNE. LAHJOJEN LAADULLA EI OLLUT NIIN VÄLIÄ, ANTAMISELLA KYLLÄKIN. ISÄLLE JA ÄIDILLE JUHLAN RIEMUA LISÄSIVÄT LASTENLASTEN KIRKKAAT SILMÄT JA JÄNNITYS JOULUPUKIN TULOSTA.
AAMULLA MEITÄ NUORIA NUKUTTI, MUTTA JOULUKIRKKOON OLI MENTÄVÄ. ÄITI OLI SIINÄ ASIASSA PERHEENPÄÄ JA HÄNTÄ OLI TOTELTAVA JA ISÄNKIN JOULUN KUNNIAKSI LAITETTAVA "NETTAIN" KAULAAN. EMME OLLEET USKOVAISIA KUTEN ÄITI JA ME SILLÄ NIMELLÄ HÄNTÄ SELÄNTAKANA NIMITIMME.KUITENKIN VÄSYNEINÄ JA KUULIAISINA KIRKONPENKISSÄ ISTUIMME , EMMEKÄ MUISTANEET PAPIN SAARNASTA NIIN SANAN SANAA, MEIDÄN AJATUKSET PALASIVAT AATTOILTAAN , KUUSEN YMPARILLÄ PYÖRIMISEEN , JOHON LAPSET MEIDÄT INNOSTIVAT. JOULULAULUT SOI JA HARMOONI PAUHASI SALIN NURKASSA,
Olin saapunut ajoissa kotiin. Isä oli saanut kovan pakettinsa ja äiti kantoi saamiaan kukkia ja jouluherkkuja porstuan viileään. (Paavo Wirsuanttila 25.12.08)
sunnuntai 28. joulukuuta 2008
maanantai 15. joulukuuta 2008
Vaikeuksia kirjautumisessa
Google muutti kirjautumiskäytäntöjä ja Wirsuanttila-sukulehti joutui hetkeksi paitsioon, kun päätoimittaja ei päässyt sisään päivittämään sivuja. Nyt tuo ongelma on pienen väännön jälkeen korjattu ja pääsemme jatkamaan perinne tiedon keräämistä.
Paavo ja lehmät
TUTULLA TIELLA
Raahesta Siikajoelle meneva tie oli ennestaan tuttu. Olin istunut Leimun kyydsissa Isan ajellessa entiseen kotipitajaansa. Siella Isa oli syntynyt Wirsun mokissa ja mieheksi vartuttuaan tullut Anttilan talon isannaksi. Pysyvat muistot olivat seuranneet Isaa kaiken aikaa: lapsuus, nuoruus, Amerikanmartkat, Anttilan talossa isantana olo. Niista muistoista tarinat syntyivat ja niita Isa kertoi matkatessamme hevoskyydilla Martikkalaan. Lahin Anttilan naapuri oli pysynyt jatkuvasti Isan kylapaikkana. Olihan naapurin Martikkalan isanta Isan paras lapsuudentoveri. Siella saunamatkoilla kertailtiin menneita aikoja ja tapahtumia muistellen. Seka Martikkalan isanta etta moni siikajokinen piti kotiani korteeripaikkana kaupunkimatkallaan.
Siikajoki sijaitsi 22 kilometria Raahesta pohjoiseen Ouluun menevan tien varressa ja paatielta poikettiin viela kirkolle menvalle tielle, jolloin tultiin Martikkalaan ja Anttilaan, jossa uudet omistajat olivat jo isannoineet toistakymenta vuotta. Raahe-Oulu linja-auto ajoi kerran paivassa Raahesta Ouluun ja muita moottoriajoneuvoja ei tunnettu. Mita nyt maalaiset ajoivat kaupunkimatkojaan mutkaisella soratiella hevoskyydilla.
Nyt oli erilainen matkanteonaika ja eri kulkijat. Me olime Sirkan kanssa nousseet Ouluun menevaan onnikkaan. Istuimme etupenkilla , mina
ensi kertaa autonkyydissa ja pitelin penkin reunoista kiinni. Kun tulimme 22 killometrin kohdalle Raahesta oli Palovaaran kauppa . Siita kavelimme kolomatta kilometria ja tulimma Martikkalaan. Meita pahasia lapsia pidettin yovieraina ja syy moiseen oli vanhempiemme ja Martikkalan isantavaen kesken sovittu lerhmakauppa. Meidan tarkoitus oli vieda Kielo-lehma Raahen kaupunkiin tuo 25 kilometrin matka kavellen. Meijan navetassa oli ovansuuparsi tyhjana, ja aiti ajatteli lisata toimeentuloa tinkimaitoa myymalla.
Aamusella kun muu karja oli toimitettu lehmihakaan, lahti talon tytar Toini opastamaan meita ja Kieloa paatielle. Jatti hellat hyvastit Kielollle ja meidan matkanteko alkoi. Toinen talutti Kieloa paahisista ja toinen hoputti tarpeen mukaan perassa.Taloja oli harvassa mutta 14 kilometrin kohdalla oli Tinttarin torppa, jossa vanha pariskunta kahavitti ohikulkijoita. Kielo sai vesiamparin turpansa eteen, samoin heinatukon ja meidan juhla alkoi. Saimme istua pihakeinussa tuomen alla ja juoda punaista limunaatia. Kuinka ollakaan me olimma Sirkan kanssa nyt ylimat ystavat, vaikka tavallisesti olimme alinomaan riidoissa.Sirkka oli ehka 10-vuotias ja mina pari vuotta nuorempi.
Sitten matka jatkui Olkijoelle ja paiva alkoi jo kallistua illaksi. Joensuun talon kohdalla oli Isa polkupyoralla vastassa. Sirkka sai nousta pyoranselekaan ja menna reuhottaa polokimilla ajaen, kun ei viela yltanyt istumelle. Meilla oli viela Isan kanssa 12 kilometrin kavelymatka kotiin, mutta matkanteko oli minulle mieluista Isan rinnalla . Matkan pituus ei pienia jalkoja painanut Isan kertoessa Pattijoen Ylipaaahan tultaessa talojen asukkaista ja taloista.
Millainen lehma Kielo oli. Normaali lansisuoalainen. Punikki , joka oli naapuriparessa oli suuri ja ilkea, eika katsonut suopein silmin uutta tulijaa. Hertta joka oli talon vanhin lehma,kooltaan pienempi oli jo tottunut Punikin maaraysvaltaan. Punikki teki pahoja. Kun haimme lehmia kaupungin yleiselta laitumelta oli Punikin tapa juoksennella, juoda ja kaataa ihmisten rastasvesia. Nyt oli Kielo kovassa koulussa oppimassa kaupunkilehmaksi. Tuli Martikkalassa olo aika mieleen, teiniaika, jolloin nuorena hiehona ei maailman pahuudesta mitaan tiennyt. Ikava, entiset laidunkaverit oli vaikea unohtaa ja Kielo eli muistoissaan Martikkalassa lopun elamansa. (paavo Wirsu-anttila)
Raahesta Siikajoelle meneva tie oli ennestaan tuttu. Olin istunut Leimun kyydsissa Isan ajellessa entiseen kotipitajaansa. Siella Isa oli syntynyt Wirsun mokissa ja mieheksi vartuttuaan tullut Anttilan talon isannaksi. Pysyvat muistot olivat seuranneet Isaa kaiken aikaa: lapsuus, nuoruus, Amerikanmartkat, Anttilan talossa isantana olo. Niista muistoista tarinat syntyivat ja niita Isa kertoi matkatessamme hevoskyydilla Martikkalaan. Lahin Anttilan naapuri oli pysynyt jatkuvasti Isan kylapaikkana. Olihan naapurin Martikkalan isanta Isan paras lapsuudentoveri. Siella saunamatkoilla kertailtiin menneita aikoja ja tapahtumia muistellen. Seka Martikkalan isanta etta moni siikajokinen piti kotiani korteeripaikkana kaupunkimatkallaan.
Siikajoki sijaitsi 22 kilometria Raahesta pohjoiseen Ouluun menevan tien varressa ja paatielta poikettiin viela kirkolle menvalle tielle, jolloin tultiin Martikkalaan ja Anttilaan, jossa uudet omistajat olivat jo isannoineet toistakymenta vuotta. Raahe-Oulu linja-auto ajoi kerran paivassa Raahesta Ouluun ja muita moottoriajoneuvoja ei tunnettu. Mita nyt maalaiset ajoivat kaupunkimatkojaan mutkaisella soratiella hevoskyydilla.
Nyt oli erilainen matkanteonaika ja eri kulkijat. Me olime Sirkan kanssa nousseet Ouluun menevaan onnikkaan. Istuimme etupenkilla , mina
ensi kertaa autonkyydissa ja pitelin penkin reunoista kiinni. Kun tulimme 22 killometrin kohdalle Raahesta oli Palovaaran kauppa . Siita kavelimme kolomatta kilometria ja tulimma Martikkalaan. Meita pahasia lapsia pidettin yovieraina ja syy moiseen oli vanhempiemme ja Martikkalan isantavaen kesken sovittu lerhmakauppa. Meidan tarkoitus oli vieda Kielo-lehma Raahen kaupunkiin tuo 25 kilometrin matka kavellen. Meijan navetassa oli ovansuuparsi tyhjana, ja aiti ajatteli lisata toimeentuloa tinkimaitoa myymalla.
Aamusella kun muu karja oli toimitettu lehmihakaan, lahti talon tytar Toini opastamaan meita ja Kieloa paatielle. Jatti hellat hyvastit Kielollle ja meidan matkanteko alkoi. Toinen talutti Kieloa paahisista ja toinen hoputti tarpeen mukaan perassa.Taloja oli harvassa mutta 14 kilometrin kohdalla oli Tinttarin torppa, jossa vanha pariskunta kahavitti ohikulkijoita. Kielo sai vesiamparin turpansa eteen, samoin heinatukon ja meidan juhla alkoi. Saimme istua pihakeinussa tuomen alla ja juoda punaista limunaatia. Kuinka ollakaan me olimma Sirkan kanssa nyt ylimat ystavat, vaikka tavallisesti olimme alinomaan riidoissa.Sirkka oli ehka 10-vuotias ja mina pari vuotta nuorempi.
Sitten matka jatkui Olkijoelle ja paiva alkoi jo kallistua illaksi. Joensuun talon kohdalla oli Isa polkupyoralla vastassa. Sirkka sai nousta pyoranselekaan ja menna reuhottaa polokimilla ajaen, kun ei viela yltanyt istumelle. Meilla oli viela Isan kanssa 12 kilometrin kavelymatka kotiin, mutta matkanteko oli minulle mieluista Isan rinnalla . Matkan pituus ei pienia jalkoja painanut Isan kertoessa Pattijoen Ylipaaahan tultaessa talojen asukkaista ja taloista.
Millainen lehma Kielo oli. Normaali lansisuoalainen. Punikki , joka oli naapuriparessa oli suuri ja ilkea, eika katsonut suopein silmin uutta tulijaa. Hertta joka oli talon vanhin lehma,kooltaan pienempi oli jo tottunut Punikin maaraysvaltaan. Punikki teki pahoja. Kun haimme lehmia kaupungin yleiselta laitumelta oli Punikin tapa juoksennella, juoda ja kaataa ihmisten rastasvesia. Nyt oli Kielo kovassa koulussa oppimassa kaupunkilehmaksi. Tuli Martikkalassa olo aika mieleen, teiniaika, jolloin nuorena hiehona ei maailman pahuudesta mitaan tiennyt. Ikava, entiset laidunkaverit oli vaikea unohtaa ja Kielo eli muistoissaan Martikkalassa lopun elamansa. (paavo Wirsu-anttila)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
