Paavon joulumuistoja

"NO, EI JOO POJALLA ENÄÄ KOTI-IKAVÄÄ"




Kesäloma oli alkamassa. Pitkä kesä oli odottamassa Raahessa ja niin minulla ei ollut palavaa kiiretta Helsingin huvielämässtä hiljaiseen Raaheen. Isän ikävä , odottamisen aika oli venynyt parilla viikolla." No, ei oo pojalla enää koti-ikavää" Se oli lempeä huomautus, ei moite, joka kuitenkin on jäänyt sisimpääni. koskapa sen taaskin muistan, kun ihmiset puhuvat jouluvietosta ja sen merkityksestä perheenjäsenten yhteenkuuluvaisuudelle.


Sen sijaan joulun aikaan olin joulunviettoon heti valmis. Pohjanmaan junan makuuvaunu johdatti tuhlaajapojan kotiin. Sisareni olivat naimisissa kukin tahoillaan ja äidin toive;"No, kun saisi nuo jokaisen jalolleen" oli toteutunut. Joulunaika oli sukumme keskuudessa kuin kulkutauti joka tarttui jokaiseen, ja jokainen halusi olla Isän ja Äidin , lapsuudenajan joulunvietossa mukana. Oltiin tässä ja nyt.

Olimme kaikki koyhiä. Lahjojen laadulla ei ollut niinkääänj väliä. KUKA SAI NENÄLIINAPAKETIN, KUKA JOULULIINAN. KUKA KOULUN KÄSITYÖTUNNILLA TEHDYN PATALAPUN TAI SUKKAPARIN JNE. LAHJOJEN LAADULLA EI OLLUT NIIN VÄLIÄ, ANTAMISELLA KYLLÄKIN. ISÄLLE JA ÄIDILLE JUHLAN RIEMUA LISÄSIVÄT LASTENLASTEN KIRKKAAT SILMÄT JA JÄNNITYS JOULUPUKIN TULOSTA.

AAMULLA MEITÄ NUORIA NUKUTTI, MUTTA JOULUKIRKKOON OLI MENTÄVÄ. ÄITI OLI SIINÄ ASIASSA PERHEENPÄÄ JA HÄNTÄ OLI TOTELTAVA JA ISÄNKIN JOULUN KUNNIAKSI LAITETTAVA "NETTAIN" KAULAAN. EMME OLLEET USKOVAISIA KUTEN ÄITI JA ME SILLÄ NIMELLÄ HÄNTÄ SELÄNTAKANA NIMITIMME.KUITENKIN VÄSYNEINÄ JA KUULIAISINA KIRKONPENKISSÄ ISTUIMME , EMMEKÄ MUISTANEET PAPIN SAARNASTA NIIN SANAN SANAA, MEIDÄN AJATUKSET PALASIVAT AATTOILTAAN , KUUSEN YMPARILLÄ PYÖRIMISEEN , JOHON LAPSET MEIDÄT INNOSTIVAT. JOULULAULUT SOI JA HARMOONI PAUHASI SALIN NURKASSA,

Olin saapunut ajoissa kotiin. Isä oli saanut kovan pakettinsa ja äiti kantoi saamiaan kukkia ja jouluherkkuja porstuan viileään. (Paavo Wirsuanttila 25.12.08)