Joulu Raahessa

Paavo Paitio vahvisti allekirjoittaneen joulumuistelun. Vietin Raahessa joulun 1967. Emme yöpyneet ainakaan Rantakadulla (vinttihuoneet olivat kesähuoneita), mutta olimme ilmeisesti yötä Ellulla. Jouluaaton olimme Rantakadulla, jonne suku kokoontui. Voisiko Mikko tai Heikki varmistaa oliko joulupukkina Pentti ?

HYVÄÄ JOULUA JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA

Wirsuanttila blogi toivottaa Hyvää Joulua Ja Onnellista Uutta Vuotta kaikille suvun jäsenille ja lukijoille. Ensi vuonna jatkamme mm. selvityksellä suvun nimen vaihdosyrityksistä, joita Mikko Nikola on kaivanut arkistoista.

Pekka Mukkala
vt. päätoimittaja

Joulu Raahessa 1960-luvulla

Luettuani Paavon kirjoittaman joulutarinan mieleeni palasivat muistot 1960-luvusta ja joulusta Raahessa. Muistini saattaa heittää, mutta saataa olla, että vietimme yhden joulun Raahessa 1960-luvulla, kun Heikki ja Olga vielä elivät. Mikä vuosi se oli ? Todennäköisesti 1960-luvun puolivälin jälkeen. Vuosi saattoi olla 1967, sillä mielestäni ajoimme Raaheen uudella Saabilla, jonka isäni osti vuonna 1967 ja jolla hän uskalsi lähteä talvella ajamaan tuon matkan. Muistan paksut kinokset (ilmeisesti talvi 1967-1968 oli varsin luminen), kovan tuulen. Hämärästi on mieleeni jäänyt joulupukki, joka ei ollut aivan pääkaupungin "standardien" mukainen, parta harmaa ja punainen nuttu puuttui (olisiko ollut Nikolan Pentti ?). Lahjoja en muista, ilmeisesti niitä ei otettu kovin paljoa mukaan, koska Saab 96:n tavaratilat olivat aika pienet. Muita jouluja en ole Raahessa viettänyt.

Paavo Paution joulutarina

"NO, EI JOO POJALLA ENÄÄ KOTI-IKAVÄÄ"
Kesäloma oli alkamassa. Pitkä kesä oli odottamassa Raahessa ja niin minulla ei ollut palavaa kiirettä Helsingin huvielämästä hiljaiseen Raaheen. Isän ikävä, odottamisen aika oli venynyt parilla viikolla."

"No, ei oo pojalla enää koti-ikävää" Se oli lempeä huomautus Isän puheissa,
ei moite, joka kuitenkin on jäänyt sisimpääni, koskapa sen taaskin
muistan, kun ihmiset puhuvat jouluvietosta ja sen merkityksestä
perheenjäsenten yhteenkuuluvaisuudelle. Sen sijaan joulun aikaan olin
joulunviettoon heti valmis.

Pohjanmaan junan makuuvaunu johdatti tuhlaajapojan kotiin. Sisareni
olivat naimisissa kukin tahoillaan ja äidin toive:" Kun saisi nuo
jokaisen jalolleen" oli toteutunut. Joulunaika oli sukumme
keskuudessa kuin kulkutauti joka tarttui jokaiseen, ja jokainen
halusi olla Isän ja Äidin, lapsuudenajan joulunvietossa mukana. Oltiin
tässä ja nyt.

Olimme kaikki köyhiä. Lahjojen laadulla ei ollut niinkään väliä.
Kuka sai nenäliinapaketin, kuka joululiinan. Kuka koulun käsityötunnilla
tehdyn patalapun. Antamisella oli väliä. Isälle ja Äidille juhlan riemua
lisäsivät lastenlasten kirkkaat silmät ja jännitys joulupukin tulosta.

Aamulla meitä nuoria nukutti, mutta joulukirkkoon oli mentävä. Äiti oli
siinä asiassa perheenpää ja häntä oli toteltava. Isänkin oli joulun
kunniakasi laitettava "nettain" kaulaan. Emme olleet uskovaisia
kuten äiti. Hän kuunteli joulusaarnaa hartaana ja talletti joka sanan
sisimpaansa kuten Maria aikoinaan. Me sensijaan todella väsyneinä ja kuuliaisina
kirkonpenkissä istuimme, emmekä muistaneet papin saarnasta niin sanan sanaa. Olimme oppineet jouluevankeliumin jo lastentarhassa ulkoa ja se oli satu muiden
satujen joukossa. Meidän ajatukset palasivat aattoiltaan, kuusen ympärillä
pyörimiseen, johon lapset meidät innostivat. Joululaulut soivat ja
harmoni pauhasi salin nurkassa.

Olin saapunut ajoissa kotiin. Isä oli saanut kovan pakettinsa ja
äiti kantoi saamiaan kukkia ja jouluherkkuja porstuan viileään.
pp