Paavo Paution joulutarina

"NO, EI JOO POJALLA ENÄÄ KOTI-IKAVÄÄ"
Kesäloma oli alkamassa. Pitkä kesä oli odottamassa Raahessa ja niin minulla ei ollut palavaa kiirettä Helsingin huvielämästä hiljaiseen Raaheen. Isän ikävä, odottamisen aika oli venynyt parilla viikolla."

"No, ei oo pojalla enää koti-ikävää" Se oli lempeä huomautus Isän puheissa,
ei moite, joka kuitenkin on jäänyt sisimpääni, koskapa sen taaskin
muistan, kun ihmiset puhuvat jouluvietosta ja sen merkityksestä
perheenjäsenten yhteenkuuluvaisuudelle. Sen sijaan joulun aikaan olin
joulunviettoon heti valmis.

Pohjanmaan junan makuuvaunu johdatti tuhlaajapojan kotiin. Sisareni
olivat naimisissa kukin tahoillaan ja äidin toive:" Kun saisi nuo
jokaisen jalolleen" oli toteutunut. Joulunaika oli sukumme
keskuudessa kuin kulkutauti joka tarttui jokaiseen, ja jokainen
halusi olla Isän ja Äidin, lapsuudenajan joulunvietossa mukana. Oltiin
tässä ja nyt.

Olimme kaikki köyhiä. Lahjojen laadulla ei ollut niinkään väliä.
Kuka sai nenäliinapaketin, kuka joululiinan. Kuka koulun käsityötunnilla
tehdyn patalapun. Antamisella oli väliä. Isälle ja Äidille juhlan riemua
lisäsivät lastenlasten kirkkaat silmät ja jännitys joulupukin tulosta.

Aamulla meitä nuoria nukutti, mutta joulukirkkoon oli mentävä. Äiti oli
siinä asiassa perheenpää ja häntä oli toteltava. Isänkin oli joulun
kunniakasi laitettava "nettain" kaulaan. Emme olleet uskovaisia
kuten äiti. Hän kuunteli joulusaarnaa hartaana ja talletti joka sanan
sisimpaansa kuten Maria aikoinaan. Me sensijaan todella väsyneinä ja kuuliaisina
kirkonpenkissä istuimme, emmekä muistaneet papin saarnasta niin sanan sanaa. Olimme oppineet jouluevankeliumin jo lastentarhassa ulkoa ja se oli satu muiden
satujen joukossa. Meidän ajatukset palasivat aattoiltaan, kuusen ympärillä
pyörimiseen, johon lapset meidät innostivat. Joululaulut soivat ja
harmoni pauhasi salin nurkassa.

Olin saapunut ajoissa kotiin. Isä oli saanut kovan pakettinsa ja
äiti kantoi saamiaan kukkia ja jouluherkkuja porstuan viileään.
pp