Paavon joulumuistoja

"NO, EI JOO POJALLA ENÄÄ KOTI-IKAVÄÄ"




Kesäloma oli alkamassa. Pitkä kesä oli odottamassa Raahessa ja niin minulla ei ollut palavaa kiiretta Helsingin huvielämässtä hiljaiseen Raaheen. Isän ikävä , odottamisen aika oli venynyt parilla viikolla." No, ei oo pojalla enää koti-ikavää" Se oli lempeä huomautus, ei moite, joka kuitenkin on jäänyt sisimpääni. koskapa sen taaskin muistan, kun ihmiset puhuvat jouluvietosta ja sen merkityksestä perheenjäsenten yhteenkuuluvaisuudelle.


Sen sijaan joulun aikaan olin joulunviettoon heti valmis. Pohjanmaan junan makuuvaunu johdatti tuhlaajapojan kotiin. Sisareni olivat naimisissa kukin tahoillaan ja äidin toive;"No, kun saisi nuo jokaisen jalolleen" oli toteutunut. Joulunaika oli sukumme keskuudessa kuin kulkutauti joka tarttui jokaiseen, ja jokainen halusi olla Isän ja Äidin , lapsuudenajan joulunvietossa mukana. Oltiin tässä ja nyt.

Olimme kaikki koyhiä. Lahjojen laadulla ei ollut niinkääänj väliä. KUKA SAI NENÄLIINAPAKETIN, KUKA JOULULIINAN. KUKA KOULUN KÄSITYÖTUNNILLA TEHDYN PATALAPUN TAI SUKKAPARIN JNE. LAHJOJEN LAADULLA EI OLLUT NIIN VÄLIÄ, ANTAMISELLA KYLLÄKIN. ISÄLLE JA ÄIDILLE JUHLAN RIEMUA LISÄSIVÄT LASTENLASTEN KIRKKAAT SILMÄT JA JÄNNITYS JOULUPUKIN TULOSTA.

AAMULLA MEITÄ NUORIA NUKUTTI, MUTTA JOULUKIRKKOON OLI MENTÄVÄ. ÄITI OLI SIINÄ ASIASSA PERHEENPÄÄ JA HÄNTÄ OLI TOTELTAVA JA ISÄNKIN JOULUN KUNNIAKSI LAITETTAVA "NETTAIN" KAULAAN. EMME OLLEET USKOVAISIA KUTEN ÄITI JA ME SILLÄ NIMELLÄ HÄNTÄ SELÄNTAKANA NIMITIMME.KUITENKIN VÄSYNEINÄ JA KUULIAISINA KIRKONPENKISSÄ ISTUIMME , EMMEKÄ MUISTANEET PAPIN SAARNASTA NIIN SANAN SANAA, MEIDÄN AJATUKSET PALASIVAT AATTOILTAAN , KUUSEN YMPARILLÄ PYÖRIMISEEN , JOHON LAPSET MEIDÄT INNOSTIVAT. JOULULAULUT SOI JA HARMOONI PAUHASI SALIN NURKASSA,

Olin saapunut ajoissa kotiin. Isä oli saanut kovan pakettinsa ja äiti kantoi saamiaan kukkia ja jouluherkkuja porstuan viileään. (Paavo Wirsuanttila 25.12.08)

Vaikeuksia kirjautumisessa

Google muutti kirjautumiskäytäntöjä ja Wirsuanttila-sukulehti joutui hetkeksi paitsioon, kun päätoimittaja ei päässyt sisään päivittämään sivuja. Nyt tuo ongelma on pienen väännön jälkeen korjattu ja pääsemme jatkamaan perinne tiedon keräämistä.

Paavo ja lehmät

TUTULLA TIELLA

Raahesta Siikajoelle meneva tie oli ennestaan tuttu. Olin istunut Leimun kyydsissa Isan ajellessa entiseen kotipitajaansa. Siella Isa oli syntynyt Wirsun mokissa ja mieheksi vartuttuaan tullut Anttilan talon isannaksi. Pysyvat muistot olivat seuranneet Isaa kaiken aikaa: lapsuus, nuoruus, Amerikanmartkat, Anttilan talossa isantana olo. Niista muistoista tarinat syntyivat ja niita Isa kertoi matkatessamme hevoskyydilla Martikkalaan. Lahin Anttilan naapuri oli pysynyt jatkuvasti Isan kylapaikkana. Olihan naapurin Martikkalan isanta Isan paras lapsuudentoveri. Siella saunamatkoilla kertailtiin menneita aikoja ja tapahtumia muistellen. Seka Martikkalan isanta etta moni siikajokinen piti kotiani korteeripaikkana kaupunkimatkallaan.


Siikajoki sijaitsi 22 kilometria Raahesta pohjoiseen Ouluun menevan tien varressa ja paatielta poikettiin viela kirkolle menvalle tielle, jolloin tultiin Martikkalaan ja Anttilaan, jossa uudet omistajat olivat jo isannoineet toistakymenta vuotta. Raahe-Oulu linja-auto ajoi kerran paivassa Raahesta Ouluun ja muita moottoriajoneuvoja ei tunnettu. Mita nyt maalaiset ajoivat kaupunkimatkojaan mutkaisella soratiella hevoskyydilla.


Nyt oli erilainen matkanteonaika ja eri kulkijat. Me olime Sirkan kanssa nousseet Ouluun menevaan onnikkaan. Istuimme etupenkilla , mina
ensi kertaa autonkyydissa ja pitelin penkin reunoista kiinni. Kun tulimme 22 killometrin kohdalle Raahesta oli Palovaaran kauppa . Siita kavelimme kolomatta kilometria ja tulimma Martikkalaan. Meita pahasia lapsia pidettin yovieraina ja syy moiseen oli vanhempiemme ja Martikkalan isantavaen kesken sovittu lerhmakauppa. Meidan tarkoitus oli vieda Kielo-lehma Raahen kaupunkiin tuo 25 kilometrin matka kavellen. Meijan navetassa oli ovansuuparsi tyhjana, ja aiti ajatteli lisata toimeentuloa tinkimaitoa myymalla.




Aamusella kun muu karja oli toimitettu lehmihakaan, lahti talon tytar Toini opastamaan meita ja Kieloa paatielle. Jatti hellat hyvastit Kielollle ja meidan matkanteko alkoi. Toinen talutti Kieloa paahisista ja toinen hoputti tarpeen mukaan perassa.Taloja oli harvassa mutta 14 kilometrin kohdalla oli Tinttarin torppa, jossa vanha pariskunta kahavitti ohikulkijoita. Kielo sai vesiamparin turpansa eteen, samoin heinatukon ja meidan juhla alkoi. Saimme istua pihakeinussa tuomen alla ja juoda punaista limunaatia. Kuinka ollakaan me olimma Sirkan kanssa nyt ylimat ystavat, vaikka tavallisesti olimme alinomaan riidoissa.Sirkka oli ehka 10-vuotias ja mina pari vuotta nuorempi.


Sitten matka jatkui Olkijoelle ja paiva alkoi jo kallistua illaksi. Joensuun talon kohdalla oli Isa polkupyoralla vastassa. Sirkka sai nousta pyoranselekaan ja menna reuhottaa polokimilla ajaen, kun ei viela yltanyt istumelle. Meilla oli viela Isan kanssa 12 kilometrin kavelymatka kotiin, mutta matkanteko oli minulle mieluista Isan rinnalla . Matkan pituus ei pienia jalkoja painanut Isan kertoessa Pattijoen Ylipaaahan tultaessa talojen asukkaista ja taloista.


Millainen lehma Kielo oli. Normaali lansisuoalainen. Punikki , joka oli naapuriparessa oli suuri ja ilkea, eika katsonut suopein silmin uutta tulijaa. Hertta joka oli talon vanhin lehma,kooltaan pienempi oli jo tottunut Punikin maaraysvaltaan. Punikki teki pahoja. Kun haimme lehmia kaupungin yleiselta laitumelta oli Punikin tapa juoksennella, juoda ja kaataa ihmisten rastasvesia. Nyt oli Kielo kovassa koulussa oppimassa kaupunkilehmaksi. Tuli Martikkalassa olo aika mieleen, teiniaika, jolloin nuorena hiehona ei maailman pahuudesta mitaan tiennyt. Ikava, entiset laidunkaverit oli vaikea unohtaa ja Kielo eli muistoissaan Martikkalassa lopun elamansa. (paavo Wirsu-anttila)

Paavo heinähuutokaupassa

HEINANTEOSSA VUONNA 1935

"Taman kesan heinankasvu myyvaan Hassisen kevolla Pyhtilantien varressa ensi torstaina klo 6 ip.", seisoi Raahen Seuvusa, viikkoa aikaisemmin. Mina olin paassyt pyorantangolle ja Isa noussut pyoran selekaan ja niin mekin Isan kanssa olimme paikkalla.Antti Pyy tai Prami , varsinaiset meklaarit eivat oleet
,vaan meklarina toimi joku nokkamies. MittailimmeIsan kanssa sarkoja ja arvailimme tulevaaa heinasatoa.Isa , teki korkeimman tarjouksen ja hankki nain meille heinantekoajaksi toita. Isa kaatoi heinikon iltasella niittokoneella muilta toilta ehdittya . Mina sain olla Isan foljyssa. Sarkojen paat oli ensin kasivikatteella avattava .Isa oli tehnyt pojalle pikkuvikatteen ja tera oli oikein Kartion pajassa kallittu. Piti seisoa hajareisin, vasen jalka hieman edessa ja niitettava. Isan niitos teki laajan aukean ja mina tulin perassa pienempaa rinkia tehden. Valilla oli vikate liipattava ja sitakin taitoa koetin opia Isaa matkien.
Me haravamiehet mentiin aamusella kaadettua luokoa katsomaan. Haravoimme pyortanoilta ja ojanvarsista heinikot kohti saran keskustaa ja iltapaivalla heina oli jo sen verran kuivahtanut, etta panimme sen lapposille, pieniin kasoihin.Jos Luojan ilimat olivat myotaiset heinatyot seuraavana aamuna jatkuivat tosi tehokkaasti.
Tulimme hevoskyyvilla Aiti ja sarpimet mukana ja viisi haravamiesta Anja, mina,Sirkka, Ellu ja Siiri, joista Anja oli vasta 5-vuotias. Ellu ja Siiri olivat jo neiti-iassa ja mina ainoana miehenpuolena haravamiehena ensi luokalla kansakoulussa.
Varsinainen urakka oli odottamassa. Lapposet hajotettiin, iltapaivalla luoko oli niin puolikuivaa etta haravoimme sen torveksi saran keskelle ja niin heinaa ruvettiin viemaan latoon rekipelilla talven varalle. Raesuolaa syyvettiin sekaan ja meidan lasten osuus oli olla laossa polokijoina. Se oli usein tukalaa homman, kun heina alkoi yltaa kurkihirteen ja kuiva heina kutitti ja raapi kuivia kinttuja.Toistamiseen samana paivana Aiti oli pistanyt rootingin pystyyn. Oli ruokailtu. Huituamparilla oltiin kayty valillakin janon sammuttamiseksi, ja nyt oli kahaven aika . Avotuli tehtiin lahelle latoa ojan kuppeeseen.Aiti kuuli aina aamusella harakan nauravan ja se tiesi sadetta. Heinat oli saatu kuivina latoon, sadetta ei ollut tullut ja harakannaurulla pelottelu oli vain oiva keino saada vauhtia tyontekoon .
Raahelaisten maanviljelys ja karjanhoito eivat noudattaneet yleisia saantoja. Talossa saattoi olla lehma tai kaksi seminaarilaisen lisaksi, kaupunki oli tehnyt peltotilkuistaan vuosikymmenien sopimuksen vuokraajan kanssa. Niita saattoi ostaa ja myyda kuin omiaan. Maatilkut olivat eri puolilla kaupungin ulkopuolella. Meilla oli kaupungin vuokramaita noin 2,5 hehhtaaria ja ne sijaitsivat Kirkkolahen takana, Antinkankaalla, Salosiin menevan tien varrella hautuumaan kohalla ja Mattilan keto Yritysperan takana.


Suurin osa maista oli ruokaviljalla, vahan heinalla ja talven varalle oli hankittava heinia sielta sun taalta. Nain vuokrattiin esim. Hassisen niittyjen sen kesan heinankasvu.Lato tayttyi heinista ja laskettiin etta elukkaa kohti tarvittiin talven varalle noin 10 heinahakillista. Meilla oli pari lehmaa, jotka kesaisin kavivat kaupungin yleisella laitumella ja yksi tai kaksi hevosta, joten heinaa tarvittiin. Muuta suurusta, apetta tehtiin oljista kasin silippurilla, kaupungin Vanhainkodista haettiin solokkuampari melkein joka ilta, samoin Kauppaklubilta ja viskaalilta.Hoyrypanimolla ajettiin kaljaa ja limunaatia ja saatiin sielta maskia, oluenteossa kaytetyn viljan jatetta ja sehan tuotti maitoa.

Hassisen kevolta vietiin heinantekovehkeet Antinkankaan pellolle, joka oli sina kesanameilla heinalla ja siella oli kolme pitkaa sarkaa odottamassaseuraavaa urakkaa. (7.11.08 paavo Wirsuanttila)
. ja

Kauhajoki 23.9.2008

Järkyttävä uutinen Kauhajoelta tavoitti myös WirsuAnttilan sukulehden. Otamme osaa uhrien omaisten suruun.

Vt. päätoimittaja Mukkalan vaimo Anna-Maija on kotoisin Kauhajoelta ja opiskeli samassa oppilaitoksessa 1970-luvulla. Anna-Maijan sukua asuu edelleen Kauhajoelle mm. opettajasisko ja hänen tyttärensä, joten olemme seuranneet tapahtumia huolestuneena.

Tarja ja Hannu Urosen Wirsu-Anttilan sukulehdelle toimittama lehtileike siirtolaisten matkasta Hangosta Yhdysvaltoihin

Paavo Paution muistikuvia Greta Josefiina Kylmäsestä Simo Lämsän vaimosta

Paavo Paution muistikuvia Greta Josefiina Kylmäsestä Simo Lämsän vaimosta

Hancock (MI) Heikin asuinpaikka 1900-luvun alussa

Heikki Wirsu asui Hancockissa kahdesti 1900-luvun alussa. Tässä on hieman tietoa kaupungista:

Hancockin maat omisti alkuaan James Hicks. Kaivosyhtiö The Quincy Mining Conpany perustettiin Hancockissa 1850. Heikki työskenteli ilmeisesti tämän yhtiön palveluksessa. Vuonna 1869 tuli tuhosi kylästä 75 %. Rautatie kylään tuli 1873, mikä mahdollisti Heikin saapumisen kylään. Kaupungiksi Hancock muuttui vuonna 1903.

Nykyisin Hancock on 4 700 asukkaan kokoinen kaupunki, joka elää pääosin turismista. Kaivosteollisuutta alueella ei enää ole. Hancockia pidetään USAn suomalaisinpana kaupunkina, sillä katukyltit ovat siellä englanniksi ja suomeksi. Kaupungissa toimii Finlandia-yliopisto, joka aikaisemmin oli nimeltään Suomi-college (lukio). Kaupungin asukkaista on vielä nykyäänkin 32,2 % suomalaisiaperäisiä ja heistä 4,4 % on äidenkieleltään suomenkielisiä. Hancock on Porvoon sisarkaupunki. Kotitalouden tulot ovat 26 118 dollaria vuodessa. Hancockissa järjestetään vuosittain kaksi juhlaa. Toinen on nimeltään Bridgefest (Siltajuhla) ja toinen on (uskomatonta, mutta tämä on totta) Heikinpäiväjuhlat, jotka järjestetään keskitalvenjuhlana.

Mitä jos ? Tuo kysymys on aina välillä tullut mieleeni, kun olen miettinyt Heikin kohtaloita USAssa ja Suomessa. Mitä olisi tapahtunut, jos Heikki ja Olga olisivat päässeet yhdessä Yhdysvaltoihin ? Yritän tässä lyhyesti arvata heidän kohtaloaan USAssa.

Heikki olisi tuonut perheensä Hancockiin, koska hänellä oli siellä työpaikka ja suomalaiset siirtolaiset olisivat tarjonneet Heikille ja Olgalle turvallisen yhteisön. Heikki olisi työskennellyt kaivoksessa ja Olga olisi hoitanut perhettä ja siinä sivussa hän olisi tehnyt joitakin lisätienestejä. Perhe olisi varmaan yhtä suureksi kuin Suomessa eli kahdeksaan lapseen. Kielitaidottomana Heikki ei olisi todennäköisesti muuttanut pois Hancockista vaan hän olis työskennellyt kaivoksessa niin pitkään kuin terveys olisi sallinut. Vuoden 1929 lama olisi saattanut johtaa siihen, että Heikin perhe olisi palannut Suomeen, mutta pidän sitä varsin epätodennäköisenä, sillä kaivostoimintaa Hancockissa oli 83 vuoden ajan ja jopa lama-aikana.

Tyttäret ja poika Paavo olisivat varttuneet Hancockissa, mutta uskoisin varsin monen heistä muuttaneen viimeistään 1950-luvulle tultaessa pois kaupungista, koska siellä oli vain rajoitetusti työpaikkoja naisille. Paavo olisi saattanut joutua suorittamaan asepalvelusta Eurooppaan, ehkä Saksaan, 1950-luvun puolivälissä. Tuolta reissulta Paavo tuskin olisi palannut Hancockiin vaan hän olis saattanut jäädä Eurooppaan tai palata jopa Suomeen. Tyttäriä olisi ilmeisesti koulutettu enemmän kuin Suomessa tehtiin, joten heistä useampi olisi saanut opettajan tai julkisen hallinnon viran.

Heikin elämä ei olisi ollut yhtä pitkä kuin Suomessa. Kaivoksista saatu kivipöly olisi kaatanut Heikin 60-70-vuotiaana. Olga olisi elänyt leskenä yli 90-vuotiaaksi. Olga olisi vieraillut Suomessa 1950-1960-luvun vaihteessa kun talous olisi antanut myöten, mutta Heikki ei terveytensä takia siellä enää olisi käynyt.
Lasten siteet Suomeen olisivat olleet varsin heikot, koska taloudellisesti heillä ei olisi ollut varaa matkustaa Suomeen ennen 1950-lukua ja tuolloin siellä ei olisi ollut enää kovin montaa heidän tuntemiaan sukulaisia.

Tämä menee jo hieman huumorin puolelle, mutta mitä meistä serkuksista olisi tullut ? Oletetaan, että kolmas polvi olisi palannut Hancockiin. Heikillä (Nikola) olisi Hancockin ainoa moottoripyöräkauppa ja toisella puolella katua Mikko myisi maastureita ja matkailuautoja. Markku Pawlison (Pajula) olisi riistanvartijana Hancockin viereisissä metsissä ja hänen veljensä Matti opettaisi Suomen kirjallisuutta Finlandia-yliopistossa. Heidän siskonsa Marjatta, joka nykyään elää USAssa, olisi luonnollisesti muuttanut Suomeen ja Porvooseen. Risto Pawlison olisi lähtenyt Floridaan ja eläisi siellä kalastusaluksen omistajana.

Tarja Macmula (Mukkala) olisi käynyt Finlandia-yliopiston ja hänen pääaineensa olisi ollut sosiaalitieteet. Nykyisin hän toimisi Hancockin kaupun sosiaalitoimistossa. Peter Macmula (Pekka Mukkala) olisi aluksi epätoivoisesti yrittänyt pelata amerikkalaista jalkapalloa ilman parempaa menestystä. Urheilun loputtua Peter Macmula olisi päässyt halpaan yliopistoon lukemaan historiaa ja valmistumisen jälkeen hän toimisi Hancockin kaupunginmuseossa.

Mirjam Taipaleen tytär Helena toimisi Hancockin kaupungin hallinnossa ja Veeran tyttäret olisivat perustaneet menestyvän ravintolan kaupungin pääkadulle. Veeran pojalla Jussilla olisi autoverstas, joka kunnostaisi Heikille ja Mikolle käytettyjä moottoripyöriä ja autoja myyntiin. Ellun tytär Paula olisi paikallisen postin hoitaja.

Näin olisi elämä edennyt Hancockissa. Suomen kieli alkaisi meillä serkuksilla jo ruostua ja Siikajoki sekä Raahe olisivat vain kaukaisia esi-isien asuinalueita Suomessa. Ehkä oli parempi, että mummolla löytyi silmistä vikaa Hullissa, Englannissa.

Vt. päätoimittaja Peter Macmula, korjaan Pekka Mukkala

Paavon kuvaus Olgasta ja Heikistä

Olga, Heikki. Annu ja Paavo

Siikajoen kappalainen

Markku Pajula ja Paavo Paution kertoivat tositarinan Siikajoen kappalaisesta, joka oli hieman (lievä ilmaisu) viinaan menevä. Kappalainen oli ryypiskelyt muutaman samanhenkisen ystävänsä kanssa kylillä ja jossain vaiheessa viina oli loppunut kuten se varsin usein käy iloisessa seurassa. Kappalaisella oli kuitenkin ratkaisu ongelmaan ja hän kutsui ystävänsä kirkon sakastiin juhlimaan. Ilta venähti varsin myöhään ja ystävät poistuivat yksi kerrallaan. Kappalainen lähti myös pois sakastista, sillä seuraavana päivänä oli kirkossa hautajaiset ja ei ollut oikein soveliasta, että kappalainen olisi jäänyt nukkumaan sakastiin. Lisäksi hänen piti olla soittamassa hautajaisissa. Kappalainen lähti kotiinsa nukkumaan ja oikaisi hautausmaan halki. Pimeässä ja hiukan humalassa kappalainen astui kuitenkin pääkäytävältä sivuun sillä seurauksella, että hän putosi hautaan, jonne oltiin tuomassa arkkua seuraavana aamuna. Hauta oli niin syvä, että ilman apua kappalainen ei haudasta päässyt ylös. Aamulla hautajaisväki ja pappi odottivat jonkin aikaa kappalaista soittamaan virsiä, mutta ilman tulosta. Pappi siunasi vainajan ja arkkua lähdettiin kuljettamaan haudalle, josta kuului kappalaisen avunhuudot. Kappalaiselle laskettiin tikkaat hautaan ja kylmettynyt mies nousi haudan reunalle. Hämmentyneen hautajaiväen katsellessa kappalainen vilkaisi ympärillensä ja katsoi muita hautoja ja totesi: Olenko minä ainoa, joka nousen kuolleista. Tämän todettuaan hän käveli tyynesti hautausmaan portille ja käveli kotiinsa.

Tarinasta on tehty laulu ja Paavo on lupautunut toimittamaan laulun sanat näille sivuille.

Paavo Pautio: Vihasin äitiä

Paavon muistoja Rantakadun talosta ja osuuskaupasta

Markku Pajulan muistoja Heikki Wirsusta

Markku Pajula (Heikki Wirsun tyttären Helmin poika) kävi viime viikonvaihteessa kylässä täällä Helsingissä ja yövyimme vt. päätoimittajan ja hänen vaimonsa mökillä Vihdissä kolme yötä. Lauantaina 9.8 kävimme Tallinnassa lyhyellä vierailulla yhdessä Paavo Paution kanssa. Saunomisen ja matkustelun yhteydessä Markku kertoi muutaman tarinan, jotka on syytä lisätä tänne sukulehteen.

Heikki Wirsu oli kaivoksessa Hancockissa lähellä Kanadan rajaa. Hancock-nimisiä paikkoja on USAssa useita, mutta ilmeisesti paikka on yllä olevassa kartassa oleva (A). Vuosisadan vaihteen Hancock oli varsin hurja paikka kertoi Heikki, sillä tuolloin kaupungissa tai silloisessa kylässä ei ollut kuin kaivostyöläisiä. Silti kaupungissa oli yli 70 kapakkaa, jotka tarjosivat kotipolttoista viinaa janoisten juotavaksi. Heikki kertoi, että kapakoissa oli erityisiä "selviämishuoneita", jonne liian päihtyneet asiakkaat vietiin. "Selviämishuoneita" hallitsivat isot neekerit (nykyisin heitä sanotaan mustiksi), jotka nostivat humaltuneet asiakkaat jaloista ylös ja ravistivat niin kauan, että arvotavarat (kellot ja kolikot ym.) kolisivat lattialle. Aamulla asiakas lähti pois kapakasta putipuhtaana. Markku kysyi Heikiltä joutuiko hän koskaan tuollaiseen huoneeseen, mutta Heikki sanoi osanneensa varoa niitä.

Hancock (MI) olisi siis varsin hurja paikka ja siellä vallitsivat villin lännen lait. Heikki kertoi, että jokaisella miehellä oli "rolinki" eli ase, jota pidettiin vyöllä siltä varalta, että joku olisi tullut pyytämään palkkarahoja omakseen. Heikillä oli oma ase. "Rolinki" oli rullarevolter Browling, joka kääntyi suomalaisten suussa "rolinkiksi". Browling oli rullarevolveri, joka on meille tullut tutuksi lännenelokuvista.

Paavo ja Piku

Paavo Pautio ja hänen lempihevosensa Piku joskus 1930-luvun puolivälissä

Heikki Wirsun kuolemasta 40-vuotta.

Heikki Wirsu kuoli tasan 40-vuotta sitten Raahen sairaalassa. Olin tuolloin 10-vuotias ja Heikin kuolema oli ensimmäinen suvussani tapahtunut, joka kosketti merkittävästi omaa elämääni. Muistan Heikin hautajaiset. Arkku oli avoinna Rantakatu 52:n pihalla kauniina kesäpäivänä ennen varsinaista hautaamista. En muista siunaustilaisuudesta mitään, mutta hautajaiskulkueen muistan vielä varsin hyvin. Heikki vietiin hevosen vetämillä kärryillä Raahen hautausmaalle, koska hän oli entinen hevosmies. Olga-mummo ei jaksanut osallistua hautajaisiin, sillä hän oli joutunut samaan aikaan sairaalaan kuin Heikki. Vajaa kuukausi myöhemmin nukkui pois myös Olga. Noista hautajaisista en minulla ei ole muistikuvia. 

Tuon kesän jälkeen Rantakatu 52 ei tietenkään enää ollut entisenlaisensa. Itse aloin pelätä yöpyä tuossa vanhassa rakennuksessa, koska mieleeni syöpyi papan avonainen arkku pihamaalla. Vaikka minulle kuinka selitettiin, että Heikki ja Olga eivät kummittele rakennuksessa, öisin vanhan talon äänet kuullostivat siltä, että vanha pariskunta liikkuu vielä vintillä. Pelko meni ohi vasta 1970-luvun alussa kun aloin tulla murrosikään.

Vt. päätoimittaja Mukkala

Heikki ja Olga Virsun hautakivi Raahessa

Oheisessa valokuvassa on Heikki ja Olga Virsun hautakivi. Samassa paikassa on nuorena kuollut tytär Siiri ja Paavon poika Heikki.

Simon Lämsän keppi

Paavo Pautio tarkensi tietoja Simo Lämsän kepistä, joka on edelleen sukumme vanhimman Mirjam Taipaleen hallussa eikä Matti Pajulan kuten aikaisemmin kerrottiin.

Valokuva Wirsun sisaruksista Pentin hautajaisissa

Ohessa Wirsun sisarukset Pentti Nikolan hautajaisissa. Vasemmalta Paavo 80 v, Ellu 86 v, Veera 94 v, Mirjam 95 v ja Annu 78 v eli yhteensä huikeat 433 vuotta ! Naisten ikää ei saisi mainita, mutta sallittakoon se tässä yhteydessä.

Kesän jälkeen tulevaa materiaalia

Vt. päätoimittaja Mukkala on lomalla 27.7.2008 saakka, mutta kesän aikana sukulehteen on toimitettu paljon materiaalia, jota puretaan heti lomien jälkeen. Luvassa on:
- valokuva Paavosta ja Piku-nimisestä hevosesta
- lisää Paavon kirjoittamaa materiaalia sukumme historiasta
- keskustelupalsta suvun vaiheisya kiinnostuneille
ja paljon muuta

Vt. päätoimittaja Mukkala

Pentti Nikolan kuva vuodelta 2003

Paavo Paution hieno puhe Pentti Nikolan hautajaisissa

Pentin Nikolan muistotilaisuus 27.6.08 Raahessa

Pentti syntyi 29.11.1928.
Kutsuttiin Jumalan luo 9.6.08

Jo ennen sotia ja sota-ajan jälkeen, oli Pattijoen isännillä tapana ajaa kauppamatkoillaan Raaheen, Seutunkaupan pihaan. Sitoa hevonen hevospuomin eteen, antaa hevoselle heinätukko ja toimitella kaupunkiasioita. Aittolan Liisa piti kahvilaa leivintuvassa ja paistoi leipää.

Pattijoen isäntien joukossa oli Hannes Nikola, Iivari ja Mikko Nikola. Isä toimi Raahen Seudun Osuuskaupassa ajurina, kanteli 100-kiloisia jauhosäkkejä makasiinin toiseen kerrokseen. Isäni puheliaana miehenä pistäytyi tauolla Aittolan Liisan kahvituvassa ja tutustui Nikolan isäntiinkin. Kertoiltiin hevoskaupoista ja ennusteltiin vuodentuloa ja kesän heinänkasvua.

Näin ollen Pentti ei ollut aivan tuntematon, olihan hän Nikolan Mikon poika, taluttaessaan Anja- morsiamensa Anttilan saliin rovasti Orkamaan eteen, joka toimitti vihkimisen. Näin kaksi pohjalaista talonpoikaissukua liitettiin toisiinsa. Oli vuosi 1952 ja sukujen naiset mittailivat toisiaan. Nikolan Salli ja Äitini mieltyivät toisiinsa ja elinikäinen ystävyys syntyi heidän välilleen.

Eipä aikaakaan, asuimme Pitkäkatu 14:ssä ja pihanperällä punaisessa tuvassa Anja ja Pentti. Yhteisen liiton lopullisesti sinetöi pieni tulokas Mikko, josta tuli Papan silmäterä.

Pappa oli aina rakastanut lapsia. Nyt hän oli ajurinammatin lopettanut 67-vuotias ja valmis ottamaan pienen Mikon sydänkävykseen. Mummu hoiteli vielä paria lehmää, myi tinkimaitoa ja jaksoi pitää taloutta yllä. Papalla oli nyt uusi tehtävä, vaalia ja helliä kasvavaa miehenalkua.

Muutimme Pitkältäkadulta Rantakatu 56:een ja Anja, Pentti ja Mikko seurasivat perässä. Aika kului, poika kasvoi ja vanhempani alkoivat olla lastensa avun ja huolenpidon tarpeessa. Samassa pihapiirissä asuivat sisareni Veera, jotka toimittelivat Isän ja Äidin arkiaskareita. Anja ja
Pentti rakensivat 1961 omakotitalon Lehmirannalle ja saivat vielä toisen pojan Heikin. Pentti kuuliaisena ja hyvänä vävynä jaksoi viikoittain kuskata vanhempiani lauantai-iltaisin saunomaan kotiinsa. Pappa piti huolen, että pikku-Heikki sai oman vihtansa. Papalla oli tapana sanoa: ”Ja Heikille pitää tehdä pikkuvihta.” Anja ja Pentti vaalivat kotiaan ja pihamaataan. Tontti oli ollut puuton, hyllyvää vanhaa merenpohjaa, jonne Pentti nyt siirteli nuoria koivuja rajanaapurin ojanpientareelta ja hankki kuusen portinpieleen, jossa viime jouluihin saakka paloivat joulukynttilät. Nyt viidenkymmenen vuoden päästä piha on tosi kaunis Anjan monivuotisine kukkapenkkeineen.

Anja piti jatkuvasti olohuoneessa ”seisovaa pitopöytää” vierailleen. Harva se päivä olivat Mirja, Veera ja Elina kestittävinä. Pentti oli aina toivottamassa vieraat tervetulleiksi, siirtyi hiljalleen ”omalle puolelleen” takkahuoneeseen TV:n ääreen.

Raamatussa kerrotaan tarinaa Abrahamista ja veljenpoika Lootista. Tarinassa kerrotaan kuinka heidän palvelijoittensa kesken tuli riitaa lammasten paimenmaista. Abraham sanoi Lootille ”Älköön olko riitaa Sinun ja minun välillä, eikä sinun ja minun paimenten välillä. Jos sinä menet oikealle niin minä menen vasemmalle, ja jos sinä menet vasemmalle niin minä menen oikealle”

Tätä ohjetta Pentti toteutti elämässään. Hän ei koskaan ollut riidanrakentaja vaan aina sovittelija ja rauhan mies. En koskaan kuullut Anjan ja Pentin riitelevän. Heillä oli kunnioitus toinen toistaan kohtaan. Pentti oli sukurakas. Usein puheissa toistui Iivari ja Hannes-sedän nimet, samoin äidin puolen Paldaniuksen suku. Meidän ystävyys syveni vuosien myötä. Olimme lähes samanikäiset ja samat vanhuuden oireet alkoivat rajoittaa meidän tekemisiämme.. Tajusimme ettei aikaa olisi loputtomiin. Sinä olit valmistautunut ja kohtaamaan kuoleman. Et valitellut vaivojasi, kärsit hiljaa ja odotit jo Noutajaa. Meille läheisillesi tuli lähtösi täytenä yllätyksenä.

Vielä viime syksynä istuimme Anjan kanssa heidän pihakeinussaan ja näimme muuttolintujen lentävän päämme yli ja sitten katoavan.. Totesimme lintujen jatkavan lentoaan ja elämäänsä jossain kaukaisissa maissa. Meillä on liian heikot silmät, emmekä pysty näkemään niitä. Samoin on laita vainajien. Kun Pentin ja minun iässä kuollaan, emme puhu enää surusta. Kuolema on voitto ja me puhumme kaipauksesta. Rauhaa Sinulle Pentti ja voimia Sinulle rakas siskoni Anja.

Paavo

Lassi Taipaleen auto

Olin Raahessa viime viikonloppuna ja minulla oli kunnia asua Mirjam Taipaleen luona kaksi yötä. Mirjam kertoi hauskan tarinan Olga-mummostani. Mirjamin mies Lauri osti ensimmäisen autonsa ja lähti näyttämään sitä appivanhemmilleen Raaheen. Lauri saapui Rantakatu 52:een, jossa Olga ja Lauri asuivat. Appivanhemmat olivat saunassa piharakennuksessa, kun auto lipui pihaan. Olga laittoi välittömästi kylpytakin päälle ja käveli auton luo ja istahti heti pelkääjän paikalle. Lauri luuli, että mummo halusi vain katsoa autoa, mutta mummo vaati päästä ajelulle. Ajelu tehtiinkin ympäri Raahea kylpytakki päällä. Ajelun jälkeen mummo palasi tyynenä saunaan.

Wirsuanttilan sukulehdessä hiljaista touko-kesäkuussa

Wirsuanttilan sukulehdessä on ollut hiljaista touko-kesäkuussa. Syitä on ollut kaksi:

1) Bloggerin kirjautuminen on muuttunut ja vt. päätoimittaja Mukkala ei ole päässyt päivittämään sivuja. Nyt nuo ongelmat ovat saatu ratkaistua.

2) Vt. päätoimittaja Mukkala viimeisteli lopputyötänsä toukokuun aikana ja jätti sen sisään toukokuun lopulla. Päivityksiin sukulehdessä ei ole ollut valitettavasti aikaa.

Vt. päätoimittaja Mukkala

Suurta surua Heikki Nikolan perheessä

Heikki Wirsun tyttären Anja Nikolan mies Pentti Nikola nukkui pois 9.6.2008 Raahessa.

Vuorokausi myöhemmin kantautui toinen suruviesti, kun Heikki Nikolan vaimon Marian äiti nukkui myös pois. Otamme osaa molempien perheiden suruun.

Pekka Mukkala

vt. päätoimittaja

Simon keppi

Alla olevassa kuvassa on Simon kävelykeppi, joka luovutettiin Matti Pajulalle vime kesänä Kuusamossa.

vt. päätoimittaja Mukkala

Simo Kustaa ja Kreeta Josefina Kylmälä

Alla Paavo Paution kertomus Simo Kylmälästä ja lähdöstä Kuusamosta.

vt. päätoimittaja Mukkala

Raahe 1918 ja Heikki Wirsu

Kävin Suomen sotasurmat-sivuilla ja tarkistin hieman millaiset olosuhteet olivat Heikki Wirsun ollessa siellä vartijana. Raahen vankileireillä kuoli 139 vankia ja n. 10 vangin henkilötietojen mukaan kuolinsyy oli joko sairaus tai kuolema leirillä muuten (nälkä ?). Ilmeisesti leireillä ei teloitettu ketään. Vangeista suurin osa oli Tampereen seudulta eikä yhtään raahelaista vankia ollut kuolleiden joukossa. Tämä viittaa siihen, että vartijoiden ja vankien välillä ei ollut henkilökohtaista vihamielisyyttä, koska he eivät entisestään tunteneet toisiaan. Raahelaisia ei ilmeisesti vangeissa ollut kovin paljon ja jos heitä oli, kuolleisuus jäi pieneksi, koska sukulaiset pystyivät tuomaan leirille ruokapakettaja. Lisää tietoa saatte laittamalla googleen: Suomen sotasurmat

Vt. päätoimittaja Mukkala

Blogin kellonajat !

Blogissa on kommenttien kohdalla kellonajat, joiden pitäisi kertoa siitä ajankohdasta, jolloin blogi on kirjoitettu. Katinkontit ! Wirsu-Anttilan sukulehden blogin kellonajat vaihtelevat pääsääntöisesti klo 13.00-15.00 välillä, vaikka kirjoitan näitä blogeja illalla klo 22.00-24.00 välisenä aikana. Katsotaan mikä tämän blogin ajaksi tulee, sillä kirjoitan tätä tarinaa 8.5.2008 klo 23.22.

Paavo kissa Tutu ja tarina

En malta olla laittamatta kuvaa Paavon egyptiläisesti kissasta Tutusta ja kertoa siitä mielenkiintoisen tarinan. Käydessään juomassa kupilla Tutu lyö tassulla kupissa olevaan veteen ja alkaa vasta sitten juoda. Kysyin Paavolta mistä tämä johtuu ja hän kertoi siihen olevan hyvin egyptiläisen selityksen. Egyptiläiset kissat ovat tottuneet juomaan Niilistä ja siellä vaanivat krokotiilit kissoja ruuakseen. Tassun lyönnillä kissa varmistaa, ettei krokotiilia ole vedessä, sillä krokotiili hyökkää silloin kun vesi läikkyy. Tutusta on kuulemma tullut pieni julkkis Hakaniemen kauppatorilla, sillä kissa haluaa istua torikahvilassa aina tuolilla !

Paavo Pautiolta uutta aineistoa ja tietoa

Paavo Pautio on toimittanut vt. päätoimittaja Mukkalalle lisää materiaalia Wirsu-Anttilan suvusta. Laitamme tietoa lähiaikoina näille sivuille. Paavo vastasi myös muutamiin esittämiini kysymyksiini.

Heikki Wirsun englanninkielen taito oli hyvin vajavainen. Ilmeisesti vain muutama sana. Necktie oli eräs sana jota hän toisti ja se tarkoitti kaulassa olevaa solmiota.

Äitini kertoi Sirkka Mukkala, että Heikki Wirsu oli vastentahtoisesti vuonna 1918 Raahessa valkoisten vankileirin vartijana jonkin aikaa. Onko kenelläkään tästä ajasta tietoa ?Historiankirjat kertovat, että Raahessa ei tapahtunut vankeihin kohdistuneita väkivaltaisuuksia, joten Heikki ei joutunut kokemaan mitään hirveyksiä. Kilttiä miestä ei vartiointi ilmeisesti kovinkaan paljon miellyttänyt.

Helikopterin laskeutumisalustana alla olevassa kuvassa kunnostautuva serkkuni Heikki Nikola esitti mielenkiintoisen kysymyksen. Kuinka Kuusamosta lähteneestä Simo Lämsän suvusta tuli Wirsu-Anttila ? Kysyin asiaa Paavo Pautiolta ja hän kertoi asiasta seuraavaa: Simo Lämsä osti Siikajoelta Anttila-nimisen tilan ja ajan tavan mukaan Lämsä nimi muutettiin Anttilaksi (kts. alla oleva hääkutsu). Mainittakoon, että oma nimeni Mukkala tulee myös tilan nimestä, sillä aikaisempi nimi oli muistaakseni Lähdeskorpi. Simo Anttilan (ent. Lämsä) talollinen tytär Olga Anttila meni naimisiin torppari Heikki Wirsun kanssa. Koska Heikki Wirsu oli säädyltään alempi kuin Olga Anttila, isoäitimme käytti aina kuolemaansa asti itsestään nimeä Anttila, vaikka oikea nimi oli Wirsu.

Paavo Pautio alkaa kirjoittaa näille sivuille tarinoita kesäkuussa, kun hän saa internetyhteyden kotiinsa ja tietokoneen lahjoituksena. Kannattaa siis seurata näitä sivuja. Missä viipyvät Matti Pajulan ja muiden suvun jäsenten muistelut ? Allekirjoittaneelle voi lähettää sähköpostia tai soittaa tarinansa ja siirrän sen sitten kirjallisessa muodossa tänne.

Viittasin tuossa isänpuoleiseen sukuuni Mukkaloihin. Tietävätkö raahelaiset Wirsu-Anttilan suvun sukulaiseni, että Raahen kaupunginjohtajan Kari Karjalaisen äiti on minun serkkuni ? Kari on hieman vanhempi minua, mutta nuorempana vietimme jonkin verran aikaa yhdessä. Olin iloisesti yllättynyt, että Kari valittiin Raahen kaupunginjohtajaksi.

Vt. päätoimittaja Mukkala

Pekka ja kuhmu

Kävimme yleensä Helsingistä Raahessa kesäisin, mutta jostakin syystä talvella 1966 tai 1967 lähdimme isäni ja äitini kanssa Raaheen. Matkasta minulle ei jäänyt muuta mieleen kuin se, että lunta oli aivan mahdottomasti tien varsilla. Rantakatu 52 pihassa puhalsi kova tuuli ja lumi pöllysi. Jostakin syystä lähdin käymään ulkona ja valtava tuulenpuuska tarttui minuun ja heitti portailta maahan. Pääni kolahti portaisiin ja menin hieman sekaisin. Vanhempani ryntäsivät pihalle ja veivät minut sisään. Mummo ja pappa kerääntyivät katsomaan minun vointiani ja muistan mummon sanoneen: painakaa villalla kolahduskohtaa, jotta siihen ei nouse kovin suurta kuhmua. Kuhmusta tuli komea, mutta muistan miettineeni kuinka suuri siitä olisi tullut ilman villalla painamista. Onkohan tästä tehty lääketieteellistä tutkimusta ?

Vt. päätoimittaja Pekka Mukkala

Heikki Wirsun tytär Sirkka Mukkala 1925-2004

Ohessa kuva äidistäni Sirkka Mukkalasta. Kuulin pilven reunalta hänen äänensä: Laita minustakin kuva sinne sukulehteen, mutta käytä sitä kuvaa, joka oli otettu valokuvaamossa. Toive on nyt täytetty.

Wirsu-Anttilan sukua Raahessa ilmeisesti 1967.

Olga ja Heikki ovat keskellä. Anja ja Pentti Nikola ovat takana vasemmalla. Keskellä takana Paavo Pautio ja oikealla takana Mirjam Taipale miehensä ja tyttärensä kanssa (edessä). Edessä ovat Mikko Nikola ja helikopterin laskualustana toimii Heikki Nikola. Ellu on vasemmalla keskellä.

Heikki Wirsu vuonna 1967

Tarja Urosen tarina papan piipputupakasta ja kurkkupastilleista

Sisareni Tarja Uronen täydentää tuota piipputupakkatarinaa ja kertoo lisäksi mitä olivat uskovaisten pastillit.

Pappa poltti vihreää, todennäköisesti yrteistä tehtyä astmatupakkaa. Kävin sitä lapsena ostamassa Raahen apteekista siihen aikaan kun mummola sijaitsi vielä apteetin vieressä. Mummulle piti tuoda samalta reissulta uskovaisten pastilleja. En ollut maistanut niitä moneen vuoteen, kunnes törmäsin niihin jollakin messuilla, jossa eri Suomen kunnat esittelivät matkailukohteitaan. Siellä oli jokin pohjalainen kunta, joka tarjosi maistiaisina niitä samoja pastilleita. Sain myös tietää, että niiden nimenä oli ollut todella kansan suussa uskovaisten pastilli. Niitä valmisti jokin uskovainen perhe, muistaakseni körttiläiset jossain Pohjanmaalla.

Joskus 60-luvulla tulivat astmasuihkeet markkinoille, mutta pappa oli tottunut käyttämään sitä astmatupakkaansa piipussa. Raahesta sitä ei kuitenkaan enää saanut, mutta Helsingistä yliopiston apteekista sitä sai papan kuolemaan saakka. Niinpä äiti kävi ostamassa sitä isot määrät ja lähetti papalle. Tupakka haisi kummalliselta ja se haju on painunut mieleeni mummolan hajuna. Papan käydessä Helsingissä, hän asui meillä. Pappa kävi pannuhuoneessa tupakalla, vaikka äiti kehotti häntä polttamaan sisällä.
"Ei sitä passaa, kun on tulossa pojan ristiäiset", sanoi pappa. Hän kävi jossain kokeissa Helsingin Yliopitollisessa Keskussairaalassa, muistaakseni häneltä otettiin koepala huulesta.

Vt. päätoimittajan huomautus: yllä oleva tarina ristiäisistä ajoittuu syksyyn 1958, jolloin vt. päätoimittaja Mukkala syntyi.

Heikki ja astmatupakka

Sisareni Tarja Uronen kertoi merkillisen tarinan Heikin astmalääkkeestä, josta kerroin alempana. 1960-luvulla ei ollut astmapiippuja, jotka myöhemmin ovat tulleet varsin yleisiksi astmapotilailla. Isälläni Laurilla oli tuollainen piippu. Nykyisen astamapiipun korvasi kuulemma vihreä piipputupakka, jota poltettiin piipulla ! Heikki ei siis naruttanut pientä poikaa vaan kertoi totuuden. 

Heikki Wirsun tiedot 2

Anders Linderborg tarkensi saamiani tietoja ja kertoi, että Ellis Islandin tiedosto ei ole viranomaissivu vaan säätiön ylläpitämä tiedosto. Heikistä ei otettu valokuvaa hänen saapuessaan USAhan, mutta Heikistä on sama kuva Ellis Islandin säätiön sivuilla kuin alla oleva kuva. Kuinkahan se on sinne joutunut ? 

Heikin pituus

Heikin pituus oli 1,75 metriä. Pitääkö paikkansa ?

Lisää tietoa Heikki Wirsusta

Ystäväni Anders Linderborg sai kaivettua lisää tietoa Heikistä. Alla saapumisluettelo Ellis Islandilta. Luettelosta selviää, että Heikki ei ollut anarkisti eikä moniavioisuuden kannattaja. Saapujat kuvattiin ja Heikistä on myös kuva, jonka saa lunastettua 35 dollarilla. Pituutta Heikillä oli 5 jalkaa ja 9 tuumaa. Heikin tiedot ovat rivillä 13. Suurentakaa kuvaa. Viimeisessä sarakkeessa lukee Suhojoki, mutta olisiko se kuitenkin Siikajoki. Tietääkö kukaan sukulaisista millainen englannin kielen taito Heikillä oli ?

Heikki Wirsun tiedot saapumissatamassa.

Uutta tietoa Heikki Wirsun matkoista

Ystäväni Anders Linderborg löysi sukusivumme. Anders kävi USAn hallituksen siirtolaissivuilla ja hän löysi Heikki Wirsusta saapumisilmoituksen. Ohessa ilmoitus. Voisiko joku kertoa missä on Suhojoki ja miten se liittyy Heikki Wirsuun ?

Matti Pajula ja Simo Lämsän kävelykeppi. Keppi luovutettiin Matille sukujuhlien yhteydessä. Kepin omistaja on suvun "päämies".

Olga Anttilan isä Simo Lämsä omisti Kuusamossa yli 170 hehtaarin tilan lähellä Venäjän rajaa. Tässä maisema tilan pihalta.

Suvun nuori polvi kuuntelee tarkkaavaisesti vanhempien tarinoita Kuusamossa heinäkuussa 2007 sukujuhlilla

Lisää Heikin ja Olgan tyttäriä: Veera

Google

Wirsu-Anttilan sukulehti löytyy jo googlesta. Kirjoittakaa wirsu-anttila hakukoneeseen ja sivut löytyvät. Vt. päätoimittaja Mukkala

Sukujuhlat Kuusamossa heinäkuussa 2007. Paavo Pautio on kolmas vasemmalta.

Suvun Grand Old Lady Mirjam Taipale. 95:s syntymäpäivä 11.6.2008 !

Heikin ja Olgan tyttäriä: vasemmalta Mirkku, Annu ja Ellu. Vt päätoimittaja Mukkala taustalla.

Heikki Wirsun laivatiedot ensimmäisellä matkalla

Heikki Wirsu lähti 20-vuotiaana ensimmäisen kerran Amerikkaan ja tässä hänestä tiedot siirtolaisinsitituutista Turusta

Heikki Wirsun ja Olga Anttilan hääkutsu vuodelta 1909

Heikki Wirsu ja Lauri Mukkala

Kävimme kesäisin 1960-luvulla joka kesä mummolassa Raahessa Rantakatu 52:ssa vierailulla. Muistan kuinka matka alkoi Helsingistä ja ajoimme Tampereen kautta Raaheen. Raahen korkean tornitalon ilmestyttyä näkyviin pitkä odotus päättyi ja pääsin mummolaan. Rantakatu 52 oli iso talo, jossa alakerrassa kolme huoneistoa. Isoisäni Heikki ja isoäitini Olga omistivat talon ja muissa huoneistoissa asuivat heidän tyttärensä Veera ja Ellu. 

Isälläni Lauri Mukkalalla oli aina tapana tuoda papalle whiskypullo, josta he vintissä nauttivat tuliaisnaukut. Kerran Olga kuitenkin huomasi tuliaispullon isäni kädessä. Isäni tiesi Olgan jyrkän suhtautumisen alkoholiin, mutta yritti pelastaa tilanteen kysymällä Olgalta: Ottaako Olga hömssyn ? Olga arvasi, että pullo on tuotu Heikille ja vastasi isäni kysymykseen kipakasti : En ota, eikä Heikkikään ota ! Pullo pantiin pois, mutta myöhemmin appiukko Heikki ja tyttärenmies Lauri nauttivat mummolta salaa whiskiä vintillä.

Papalla oli tapana polttaa piipputupakkaa. Tuohon aikaan tupakoitiin sisällä ja kaikki paikat peittyivät Papan piipputupakan tuoksuun.  Olin tuolloin alle kymmenen vuotta ja muistan kysyneeni papaltani, miksi hän polttaa piippua. Pappa vastasi, että hänellä on astma ja piipputupakka on lääkärin määräämää lääkettä siihen. Minä uskoin tuota selitystä useita vuosia, mutta koskaan en aloittanut tupakointia, en edes ole kokeillut sitä. Papallani oli astma ja ilmeisesti hän humoristisesti käänsi tupakan ja sairauden hoidon toisinpäin.

Pekka Mukkala

Helsinki 30.3.2008

Amerikan matka tyssäsi Hulliin

Alla Paavo Paution kirjoittama mainio tarina mummostani Olga Wirsusta, jonka matka miehensä Heikki Wirsun luokse Amerikkaan tyssäsi Hulliin Englantiin. Minulla on hallussani mummoni silmälasit, jotka hän sai varsin korkealla iällä. Pienestä oli kiinni, että sukumme ei muuttanut uudelle mantereelle. Serkkuni Matti Pajula on kirjoittanut isoisästäni Heikki Wirsusta kuunnelman Amerikan Antti, josta myöhemmin tehtiin myös tv-elokuva (MTV3, 1979). Näin elokuvan 1979, mutta en ole sitä sen jälkeen nähnyt. Löytyisikö sitä videota keneltäkään ?

Helsinki 30.3.2008

Pekka Mukkala 

Paavo Paution kuvaus Pitkäkatu 14:sta 1

Paavo Paution kuvaus Pitkäkatu 14:sta 2

Heikki Wirsu 1885-1968

Olga Wirsu 1889-1968

Huomautuksia

Alla on Paavo Paution muistelmia Raahen Pitkäkadulta vuosilta 1952-1954. Paavo on kirjoittanut muistelmansa Kairossa, jossa ei ole skandinaavisia merkkejä. Ottakaa tämä huomioon kun luette tekstiä. Ä on siis muuttunut A:ksi ja Ö O:ksi jne. Paavon kirjoitukset ovat jpg-muodossa ja ne saa suuremmaksi klikkaamalla kuvaa. Julkaisemme lähipäivinä lisää Paavon muistelmia.

Pekka Mukkala

Paavo Paution muistelmia Raahen Pitkäkadusta 1

Paavo Paution muistelmia Raahen Pitkäkadusta 2